Päiväkotipähkäilyjä, osa 1: Kotiäidit töihin mars!

Ihanaa alkanutta vuotta! Tervetuloa takaisin tuumiskelemaan ja tähystelemään! Toivottavasti joululoma meni rattoisasti ja rentouttavasti! 💖 On aika palata tietokonenaputtelujen ääreen ja antaa aivojen surrata. Surrur. 😁

 

Lasten päivähoito jaksaa kirvoittaa jatkuvasti uusia keskusteluja ja mietintöjä ja onkin yksi päivänpolttavimmista aiheista lenkkeilyreissuillamme. Olemme tuntikaupalla puhuneet siitä, miten tyhmää on tapella siitä, kumpi on parempi, koti- vai päiväkotihoito, siitä, miten tyhmää on lokeroida kaikkia lapsia samaan lokeroon keskenään ja siitä, miksi ylhäältä päin pitää ohjailla ja valvoa kaikkea, mikä lopulta on kuitenkin aina henkilökohtainen valinta ja päätös.

Tällä hetkellä mediassa on esillä kotihoidontuen lakkauttamista ajava lakiesitys. Ymmärrän, että työvoimaa pitäisi saada ja pienten lasten äidit eivät ole millään tavalla samalla viivalla palkkauksien, eläkkeiden ja uraputkiensa suhteen kuin samanikäiset miehet. Äidit imettävät, hoitavat ja usein jäävät vielä kotiin hoitamaan lapsia. Kannetaan huolta siitä, että äidit eivät pääse työelämään mukaan, joutuvat kitkuttelemaan kotona pienellä kotihoidontuella ja nääntyvät kuoliaiksi leikittäessään lapsiaan.

Jostain syystä tästäkin tuntuu unohtuvan usein se kotiäidin näkemys. Ymmärrän, että on paljon kotiäitejä, jotka väkisin vääntävät kotona vajaan vuoden vauvan kanssa ja haluavat sen jälkeen singahtaa takaisin uraputkeen toteuttamaan itseään. Okei, aivan hyvä. Mutta on toisenlaisiakin äitejä. Entä jos se kotiäiti on omasta tahdostaan kotona hoitamassa lapsia? Entä jos se äiti haluaa nimenomaan hoitaa lapsensa kotona mieluummin kuin laittaa heidät jo alle yksivuotiaina päiväkotiin? Entä jos sille äidille ura ja palkka eivät merkitse henkilökohtaisesti juuri mitään? Entä jos se kotiäiti nauttii kotona olemisesta ja lasten leikittämisestä? Siitä, että saa olla läsnä ja nähdä lapsen kehittyvän ja kasvavan? Entä jos tällä äidillä ei ole työpaikkaa mihin palata äitiysloman jälkeen? Onko väkisin puskettava työelämään, koska joku toinen niin haluaa?

Miksi juuri se kotiäiti on se, joka tekee tämän valtakunnan työt? Entä kun naapurissa olisi liuta työttömiä työnhakijoita, jotka oikein himoitsevat päästä mihin tahansa töihin, niin miksi juuri tämä kotiäiti pitäisi repiä sieltä kotoa, tällä hetkellä maailman tärkeimmästä paikasta, sinne työpaikalle ikävöimään lastaan ja lapsi pitäisi jättää vieraiden hoitoon itkemään? Jätetään ne työttömät työttömiksi, kunhan pienten lasten äidit vain pääsevät töihin. Kaikki ne, joilla yritykset ja bisnekset on menneet vituralleen koronan takia, niin ei, jätetään ne sinne kitkuttelemaan ja pannaan ne kotiäidit töihin! Siis mikä ihme ja kumma. Kun niillä äideillä ON JO TYÖ, se lapsen hoitaminen siellä kotona.

Äitien työllistymiseen liitetään aina myös subjektiivinen varhaiskasvatusoikeus: lapsella on oikeus saada laadukasta varhaiskasvatusta vanhempien tilanteesta riippumatta. Lisäksi pakkaan vedetään mukaan aina kaikki ne tutkimukset, jotka väittävät lapsen pärjäävän elämässä ainoastaan silloin, kun se on ollut pienestä pitäen päivähoidossa, toisin sanoen saamassa sitä laadukasta varhaiskasvatusta. Ne, jotka hoidetaan kotona, syrjäytyvät ja epäonnistuvat elämässään, eikä heistä tule yhtään mitään. Aivan sama kuinka monta tuhatta tutkimusta on tehty sen puolesta, kuinka tärkeää kotihoito on pienille, alle kolmevuotiaille lapsille. Aivan sama, kuinka paljon enemmän pieni lapsi tarvitsee pysyviä ja läheisiä ihmissuhteita ja piut paut sille, kuinka paljon pieni lapsi kärsii stressistä ja ahdistuksesta, kun se joutuu olemaan erossa vanhemmistaan useita tunteja päivässä. (Jos näistä tutkimuksista on kiinnostunut, suosittelen lämpimästi lukemaan mm. Keltikangas-Järvisen kirjan Pienen lapsen sosiaalisuus. Kaikki tutkimukset eivät todellakaan liputa varhaisen varhaiskasvatuksen puolesta.)

Subjektiivinen varhaiskasvatusoikeus ja äitien palkkatilanne kirivät siis aina väistämättä lapsen ja koko perheen hyvinvoinnin edelle. Tunnen itseni varsinaiseksi hirviöksi, kun istun kotona naputtelemassa tätä sen sijaan, että keittäisin kahvia työpaikan toimistossa tai vinguttelisin viivakoodeja kaupan kassalla. Olen aivan hirveä äiti, kun olen hoitanut lapsiani kotona peräti viisi vuotta (VIISI!) ja ajatella, miten hirveän huonolla palkalla! Sillä summalla ei kyllä makseta ulkomaanmatkoja eikä valtavaa asuntolainaa. Sillä ei kyllä ylläpidetä kahta autoa eikä lipitellä iltaisin punaviiniä desing-sohvalla. Mutta. Meillä ei ole valtavaa asuntolainaa, ei kahta autoa, emmekä käy ulkomailla. Sohvakin on niin rikki, että hävettää. Ei ole varaa edes verhoilla sitä uudestaan. Mutta mielestäni se on ainoastaan henkilökohtainen VALINTAKYSYMYS.

KAIKKEA EI VOI SAADA, elämä on jatkuvaa valintojen tekemistä. Mielestäni Anna Perho ja Jenni Pääskysaari kiteyttivät eräässä Podcast- jaksossaan (Perho ja Pääskysaari) täydellisesti ajatuksen siitä, että elämä tosiaan on valintojen tekemistä ja kaikkea ei voi millään saada: Ajatellaan arkea kolmiona, jonka kulmia ovat Onnellinen perhe, Työ ja Siisti koti. Näistä kaikkea kolmea on mahdotonta saavuttaa, maksimissaan kaksi voi valita. Jos valitset Työn, rajaat samalla ulos Siistin kodin tai Onnellisen perheen/parisuhteen. Jos sen sijaan valitset Onnellisen perheen, joudut ehkä rajaamaan työn ulos. Tästä hieno esimerkki oli huippukokki Kape Aihisen tokaisu ohjelmassa Yökylässä Maria Veitola: Hän sanoi suoraan, että hän on tehnyt liikaa töitä parisuhteen kustannuksella. Jos tekee täysillä töitä, se on aina pois jostain muualta. Ja sanoipa vielä suoraan senkin, että huippukokki ei voi olla hänen mielestään onnellinen. What?! Ja näitä esimerkkejä on varmasti lukuisia muitakin.

Mitkä kaksi sinä valitset? Mitä merkitystä on valtavalla ja puunatulla, hienosti sisustetulla kodilla ja hienolla uralla, jos kukaan, ei edes itse, voi siinä hyvin? Mitä merkitystä on huipputyöllä ja nousujohteisella uralla, jos uuvun, väsyn ja elämästä tulee pelkkää suorittamista ja taistelua päivästä toiseen? Jos lapset kärsivät, jos oma mielenterveys kärsii, jos parisuhde kärsii? Mitkä arvot ovat sinulle tärkeitä? Tuleeko oma työ aina sen lapsen edelle? Parisuhteen edelle? Oman terveyden edelle?

On valittava. Minä valitsin osa-aikatyön, jotta voin olla kotona, kun sosiaalisista tilanteista ja koulun hälinästä puolikuollut lapsi tulee koulusta, eikä joudu olemaan toista neljää tuntia iltapäiväkerhossa. Siksi, että toinen lapsi voi pitää välillä kotipäiviä päiväkodista. Että ehditään joskus olla koko perheellä yhdessä, kun mies on kuitenkin koko viikonlopun töissä. Valitsin pienemmän asunnon ja pankkilainan siksi, että minulla on pienet tulot. Matkustelemme kotimaassa asuntoautolla, koska ulkomaille ei ole varaa. Valitsin osa-aikatyön ja opiskelut, koska pääni ei kestä asiakaspalvelutyötä. Halusin leikkiä omien lasteni kanssa (vaikka siis inhoan leikkimistä) sen sijaan, että olisin antanut heidät leikkimään aivan uppo-outojen ihmisten kanssa siksi aikaa, kun itse luutuan jonkin toimiston lattiaa ihan yhtä pienellä palkalla.

Valitsin kotiäitiyden ihan omasta tahdostani (Maija Vilkkumaata lainaten) SIKS KUN MÄ HALUSIN. HALUSIN olla kotona ne viisi vuotta, pitää lapset kotihoidossa ja antaa heille aikaa. Isompi lapsista on kovin hitaasti lämpiävä, eikä missään tapauksessa olisi pärjännyt päiväkodissa vielä kolmivuotiaanakaan ilman valtavaa stressiä. Joidenkin mukaan olisi kuitenkin pitänyt laittaa hänet päiväkotiin ja mennä itse töihin, aivan sama sille lapsen stressille ja omalle uupumukselle. Kunhan vaan tulee rahaa ovista ja ikkunoista ja ura lähtee nousukiitoon. Voi että, miten sinä siellä kotona niin pitkään, voi ei ja voi voi. Ihan sama mitä tekee, niin aina pitää olla jollekin selittämässä, että minä nyt vain tein tällaisen valinnan. Kannan itse vastuun omista valinnoistani ja valitsematta jättämisistäni, eläkkeistäni ja ulkomaanmatkoistani. 

En ole missään välissä olettanut, että saisin ihan kaiken: rahaa, mainetta, kunniaa, siistin ison kodin ja onnellisen perheen. Valitsin niistä ne, joita pidän itse tärkeimpinä. Se nyt vain on fakta, että kaikkea ei tässä elämässä eikä tässä maailmassa voi saada ja sekin pitää hyväksyä. Tämä ei ole mikään satu, jossa saa sormia napsauttamalla (yleensä melko tyhmän) prinssin ja puoli valtakuntaa. Tämä on vain elämää. Sen sijaan saan ehkä oikein kelvollisen ja ihanan aviomiehen, kaksi maailman ihaninta poikaa ja vähän rikkinäisen sohvan, jossa koko perhe voi köllötellä samassa kasassa. Aplodit vaan sille, joka handlaa työkuviot ja perhekuviot niin, ettei kukaan koskaan missään välissä kärsi. Ja siivoaa sen kodinkin vielä kaupan päälle. Huh, eipä kumma jos äiti on pikkuisen väsynyt. Minä en jaksa, kiitos ja anteeksi.

Ai niin. Ja mitä siihen syrjäytymiseen tulee, niin ehkä me jonkin mittapuulla olemme sitten tosi jälkeenjääneitä, syrjäytyneitä ja onnettomia. Minähän olen ollut kotihoidossa ekaluokalle asti, en ole käynyt edes eskaria enkä saanut laadukasta varhaiskasvatusta yhtään päivää. Oioi ja voivoi. Mutta silti selvittelin hyvin arvosanoin koulutaipaleeni läpi, lukion kautta yliopistoon. Tehnyt siinä sivussa töitäkin, opiskellut lisää. Synnyttänyt ja hoitanut kaksi lasta, jotka eivät mätki nyrkillä päiväkodissa toisia lapsia kerjätäkseen huomiota. Ja tämä vanhempi poikani on luokkansa parhaita, vaikka meni päiväkotiin vasta 5-vuotiaana. Ehkä olemme sitten kamalan epäonnistuneita ja huonoja ihmisiä varhaiskasvatusmäärissä mitattuna, mutta ainakin ihan ONNELLISIA. Ai joo, mutta voiko sitä olla onnellinen, jos on vähän pienempi asunto ja auto, joka menee maanantaina taas korjaamolle? Oioi ja voivoi.

Kukaan ei voi ulkopuolelta tulla sanomaan, miten elämää on elettävä, millaisia valintoja on tehtävä. Mikä on juuri meille se paras vaihtoehto. Toiselle se on toinen, toiselle toinen. Jos joku haluaa laittaa lapsensa päiväkotiin heti äitiysloman jälkeen, se käy minulle aivan mainiosti. Jos ei halua, niin sekin on oma valinta. On aivan omituista, että joku hallitus voisi päättää yhden pienen äidin puolesta, että tämän on laitettava lapsensa päiväkotiin ja hankittava lisää rahaa. Koska se varmaan ehkä mahdollisesti niin haluaa. Ehkä. Kait. Koska niin moni muukin haluaa. Eikö kaikkien äitien ainoa toive ole singahtaa sinne uraputken huipulle hörpiskelemään lattea?

Jos kotihoidontukea ei olisi saanut poikieni ollessa pieniä, olisin yrittänyt kitkutella sillä rahalla mitä olisin saanut, mutta silti olisin halunnut hoitaa lapsiani kotona niin kauan kuin se olisi ollut mahdollista. Tai miksi ihmeessä MINÄ olisin mennyt töihin ja mieheni olisi jäänyt kotiin lasten kanssa, koska hänellä oli hyvä työpaikka ja minulla ei? 

 

Tätä päiväkotiaiheista pölinää on taatusti luvassa lisää vielä vaikka millä mitalla eri näkökulmista, omalla mielipiteellä tai ilman. Sitä odotellessa tosiaan suosittelen vilkaisemaan kirjalistasta päiväkotiaiheita ja ihan kaikkia muitakin lapsiin, äiteihin ja työelämään liittyviä teoksia! Lykitään sinne lisää, kunhan ehditään lukea... 😅 Saa kommentoida ja ehdottaa! lelutornintahystajat@gmail.com. 

-Laura