Kaksoiskansalaisuuden haasteita

Kun introverttinä on elänyt yhtä monta vuotta kuin ikävuosia on, alkaa vähitellen varmistua, ettei kysessä ole kovin helposti muutettava piirre. Silti sitä on ahkerasti yrittänyt muuttaa, vaihtaa, lieventää, kompensoida tai unohtaa. Kaikesta huolimatta peruskulmakivet näyttävät pysyvän vahvasti paikallaan. Tarvitsen tietyn määrän hiljaisuutta, rauhaa ja yksinoloa ollakseni tasapainossa itseni ja ympäröivän maailman kanssa. Omaan maailmaan ajoittain uppoutuminen on yhtä tärkeää kuin hyvä uni ja oikeanlainen ravinto. Aikaisemmissa elämänvaiheissakin tarpeesta on täytynyt ajoittain tinkiä tai ainakin siirtää tarvetta myöhemmäksi. Lapsiperheen arjen pyörähtäessä kunnolla vauvavuosien jälkeen käyntiin tinkimisestä on tullut yleisempää ja välillä oman ajan saldo on ollut pahasti miinuksellakin. 

Luin juuri loppuun Pauliina Vanhatalon kirjan Keskivaikea vuosi.( Se oli itse asiassa minulla luettavana ensimmäistä kertaa silloin, kun palasimme sairaalasta pienen vauvan kanssa kotiin. Silloin lähes kaikki lapsia käsittelevät kirjat olivat liian tunteikkaita, joten päätin palata siihen myöhemmin). Kirja kertoo todella hienosti paitsi masennuksesta, myös lapsiperheen arjesta introvertin äidin näkökulmasta. Lukiessa tuli lukuisia samaistumisen ja empatian kokemuksia. Jossakin kohdassa kirjaa Pauliina Vanhatalo kirjoitti minusta oivaltavan vertauksen kahden maan kansalaisuudesta. Samalla kun kun on kokonaisvaltaisesti kansalainen oman perheen ja kodin keskellä, on vahvasti kansalainen myös omassa sisäisessä maailmassaan. Minäkin haluan elää perheeni kanssa täysillä, kokea kokemukset ja tuntea tunteet, joita siihen liittyy. Samalla en olisi täysin minä, ellen välillä kävisi omassa maailmassani uppoutumassa ja latautumassa. Enkä olisi minä, ellen pääsisi sieltä taas pois elämään toiseen maailmaan ihmisten luo ja hakemaan elämyksiä ja kokemuksia.

Ideaalihan olisi, että näille molemmille löytyisi arjesta oma aikansa ja paikkansa ja ne napsahtaisivat palapelin tavoin omiin uomiinsa luonnollisesti. Kyllähän niin joskus käykin, se on ihana kokemus arjessa! Yleensä omasta maailmasta joutuu kuitenkin ottamaan pikasuihkukoneen ilman minkäänlaisia matkavalmisteluja, kun seuraavat lauseet tavoittavat minut:

" Äitiiiiiii, Jasu Juntti varasti Paavo Pesusienen kaupasta pizzan ja nyt Seriffi vei sen vankilaan"

"Äitiiiiiii, tämän legoauton rengas meni hukkaan" (äidin huom.: läpinäkyvä pienen pieni palanen, joka ei todennäköisesti tule löytymään)

"Äitiiiiii, tulepa katsomaan mitä tein tälle vessapaperirullalle"

Joskus palasia täytyy survoa vähän suuremmalla voimalla yhteen, että arki toimisi. Onneksi tätä varten on esimerkiksi metsä, vastamelukuulokkeista tuleva äänikirja ja pyykkien ripustaminen. Viime aikoina olen oivaltanut myös aivan uudenlaisen kaksoiskansalaisuuden ulottuvuuden. Omaan maailmaan voi halutessaan ottaa matkakaverin mukaan, sillä siellä on paljon tutkittavaa 4- vuotiaalle. Aika veikeää on myös, jos tulee itse hyväksytyksi 4-vuotiaan sisäiseen maailmaan. Yhdessä kirjoja lukiessa ja palapelejä tehdessä on jännittävällä tavalla yhdessä, mutta myös kosketuksissa omaan sisäiseen maailmaan, tai parhaassa tapauksessa maailmoihin. 

Anna