Vahvuuksia, heikkouksia vai molempia? (Onko erityisherkkyys supervoima?)

TV1:n Perjantai 3.12: Voiko herkkyys olla supervoima? Pelkkä nimi sai jo aikaan vilunväreitä. En koe itseäni supersankariksi, en kanna harteillani mitään erityisyyden superviittaa, jolla pelastan maailman. En ole mitään erityistä, ihan vaan tavallinen ihminen, jolla on tällainen ominaisuus. Ihan vaan tämmöinen perusäiti, jolla on näköjään hammastahnaa paidanhelmassa ja puuroa (taas!) villasukan pohjassa.

Siis aivan todella upeaa ja mahtavaa, että asiaa nostetaan esiin ja suuren yleisen tietoisuuteen. Erityisherkkyys on asia, joka kaipaa todellakin tietynlaista kasvojenkohotusta ja arvostusta, joka sille kuuluu ja kaikenlainen positiivinen huomio on tietysti siinä hyväksi. Ylipäätään tiedon lisääminen on aina hyväksi, sillä uskon että meitä on täällä todella paljon, jotka eivät vain vielä tiedä olevansa erityisherkkiä. Asian tiedostaminen ja tunnistaminen voi olla avain paljon sujuvampaan arkeen. Aivan liian pitkään meitä on pidetty omituisina ja vääränlaisina, on vihdoinkin aika nostaa esiin ne vahvuudet  mitä meillä on ja alkaa arvostaa niitä tasaveroisina kaikkien muiden supliikkitaitojen rinnalla.

Keinot tähän esiintuomiseen kuitenkin kiukuttaa. Miksi asioista pitää tehdä aina niin monimutkaisia!? Miksi pitää tahallaan korostaa jotain tiettyä puolta? Niin vähän meinasi käydä tälläkin kertaa.

Kun puhutaan erityisherkkyydestä, näkökulma tuntuu olevan vahvasti jokotai: joko herkkyys on aivan kamalaa ja haastavaa puurtamista, itkua ja voivotusta, tai sitten se on ylitsepursuavaa tunnemylläkkää, herkkiä aisteja ja supervoimia. Miksei missään puhuta herkkyydestä ihan vaan neutraalina ominaisuutena, ihan vaan yhtenä piirteenä, jota on joko vähän, paljon tai ei ollenkaan? Miksi pitää aina liioitella jompaankumpaan ääripäähän? Joko me ollaan itkeviä valittajia tai "vähän höpsöjä supersankareita".

Tällä hetkellä pinnalla tuntuu olevan jälkimmäinen (ylipositiivinen) tapa katsoa maailmaa, eikä siinä toki ole mitään väärää. Mutta minusta on hieman teennäistä pohtia asiaa, jolla ei oikeastaan ole minkään kanssa mitään tekemistä. Miksei pohdittaisi vaikka sitä, onko hidastempoisuus hyvä vai huono ominaisuus? Toisessa tilanteessa se voi olla hyvin mahtava ominaisuus: hidas tyyppi pohtii ja miettii ennen kuin tekee hätiköityjä päätöksiä, toimittaa asiansa huolellisesti ja varmasti loppuun. Hitaus voi olla kuitenkin melkoinen rasite, jos sen vuoksi myöhästyy joka paikasta tai ei osaa tehdä mitään päätöksiä tai saa jotain asiaa millään maaliviivalle asti: se vain venyy ja venyy ja venyy. Myös sinnikkyyttä voitaisiin tarkastella: on aivan ok olla sinnikäs ja ajaa tärkeää asiaansa eteenpäin läpi harmaan kiven, puskea ja yrittää uudestaan ja uudestaan. Jos kuitenkin ajaa työkollegansa hulluuden partaalle jauhamalla samaa tuhoon tuomittua ideaansa päiväkausia, eikä millään tajua tehdä kompromissia ja tulla toisia puolitiehen vastaan, on sinnikäs työkaveri melkoinen kiusankappale. Sen sijaan vähäisen sinnikkyyden omaava jättää hommat sikseen heti kun ei ala sujua eikä heti osaa. Onko tällainen ominaisuus siis vahvuus vai heikkous? No, tilanteesta riippuen. (Minulla on kotona yksi tyyppi, joka on sekä erittäin hidastempoinen että vähä-sinnikäs, joten kokemusta on.)

Onko yhtä lailla herkkyys siis hyvä vai huono ominaisuus? Vahvuus vai heikkous? Ei kumpaakaan. Se vain ON. Tilanteesta riippuen se voi olla ihan mitä vaan, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kyllähän mikä tahansa ominaisuus voi olla supervoima, jos sitä osaa käyttää oikein ja oikeassa tilanteessa hyväkseen! Samalla se voi olla myös yksi maailman ketuttavimmista ominaisuuksista.

Tämä tapa tarkastella asiaa kahdesta vastakkaisesta näkökulmasta liittyy hyvin usein siihen, millä tavalla ulkopuoliset asiaa lähestyvät. Koska heille asia ei ole tuttu, siihen täytyy ottaa kantaa joko puolesta tai vastaan, muodostaa siitä jonkinlainen mielipide. Meille, jotka päivästä toiseen elämme tämän ominaisuuden kanssa, asiassa ei ole kerrassaan mitään kummallista, eikä meillä ole siitä sen kummempaa mielipidettä. Se nyt vain ON. Jos tarkastelen sitä vain haasteiden kautta, elämä voi näyttäytyä melko ankeana ja haastavana, mutta jos keskityn vain ihaniin asioihin, samalla jätän ulos kaiken sen, jonka koen haasteellisena ja joka tarvitsee muutosta. Jos en tiedosta ongelmakohtia, en voi niihin puuttua: väsyn ja uuvun kun taistelen joka päivä tuulimyllyjä vastaan tietämättä, miksi niin teen ja mitkä asiat auttaisivat korjaamaan näitä ongelmakohtia. Mutta jos en näe hyviä asioita, en voi vahvistaa niitäkään. On osattava nähdä hienotkin puolet, jotta niitä osaa käyttää oikein.

Eikö siis tarvita molempia näkökantoja?

Kaikkien ihanien asioiden luetteleminen ei poista sitä, että aika ajoin negatiiviset ajatukset ja tuntemukset käyvät päälle. Nekin vaativat oman huomionsa. Tulee syyllinen olo, jos pitää vain olla happy happy happy, eikä negatiivisia tunnetiloja ja ajatuksia saa tunnistaa. Tuntuu, että en osaa tätäkään oikein, kun minulla nyt vain sattuu olemaan myös näitä veemäisiä ajatuksia tästäkin ominaisuudesta. En siis osaa olla edes oikealla tavalla erityisherkkä, kun en osaa olla mikään supersankari ja heitellä kukkasia ja perhosia ympärilleni. Välillä teen toki sitäkin, mutta en missään nimessä koko aikaa. Pitääkö tätäkin nyt jotenkin SUORITTAA oikealla tavalla, eikö nyt vaan riitä että olen ja elän? Pitääkö sinnikkäänkin ihmisen olla koko ajan onnellinen ja iloinen sinnikkyydestään, vaan voiko välillä ajatella, että voihan peeveli, kun pitää aina olla niin periksiantamaton tässäkin asiassa, olisiko tarpeen vähän löysätä narusta?  

Kyse on TASAPAINOSTA ja KOKONAISUUDEN sopusoinnusta. Jos kaikki negatiivinen kielletään, niin ajatukset, tunteet kuin teotkin, positiivisuudeltakin lähtee pohja. Asiat jäävät kytemään kuitenkin. Jos taas kiinnitetään huomiota vain negatiiviseen, masennus ja ahdistus ovat ihan taattuja: ei pysty näkemään enää mitään hyvää missään ja kaikki aika menee syiden ja seurausten pyörittelyyn, syyllisten etsimiseen, itsensä syyttelemiseen ja surkeudessa vellomiseen. MOLEMPIA tarvitaan. (Jing ja Jang ja mitä kaikkia näitä nyt on.)

Ja miksi kaikkea pitää aina määritellä maailman tappiin asti? Tietokirjallisuudessa (siis sellaisessa tietotietokirjallisuudessa, jota erityisesti yliopistomaailmassa tulee paljon vastaan) minua ärsyttää suunnattomasti se pohjaton hiustenhalkominen joka ikisestä asiasta. Ymmärrän, että tämä liittyy juurikin täsmälliseen tiedontekemiseen ja tarkkaan tutkimukseen, mutta monesti itse pääasia tuntuu unohtuvan tässä pilkunviilauksessa. Lukija on jo aikaa sitten luovuttanut, kun ei ole jaksanut sivutolkulla seurata tätä sanamuotojen kääntämistä ja vääntämistä. Varsinaiseen asiaan päästään kirjan loppupäässä, eikä oikein vielä siinäkään. Tavallinen tallaaja ei ikinä pääse käsiksi asioihin.

Itse luin viisi vuotta kasvatustiedettä, jossa viitisen vuotta määriteltiin sitä, mitä on kasvatus. Joo-o, ihan tarpeellista varmaan tutkijalle, mutta en usko, että tällä käsitteenmäärittelyllä on loppujen lopuksi kovinkaan paljon tekemistä arkielämän ja työelämän kanssa. Tietysti on varmasti sivistävää lukea yhdeksänkymmentä erilaista kasvatuksen teoriaa, mutta käytännön kasvatustyön kanssa sillä ei ole kerrassaan mitään tekemistä: lapsi piirtää tussilla seinään ja istuu kakkapyllyllä eteisen matolle joka tapauksessa, häntä tuskin kiinnostaa kenen teorialla tässä mennään. Minun arkipäivääni ei ole siis myöskään suurta merkitystä sillä, kuka on sanonut ja määritellyt erityisherkkyydestä mitäkin, kun se vain roikkuu siinä mukana, pyyhkii sen kakkapyllynsä mattoon ja nostaa samalla esiin niin liikuttavia värityskuvia, että taas pikkuisen itkettää. Se viis veisaa mistään teorioista ja määritelmistä.

Tiedän mitä herkkyys minun kohdallani on, ja olen aina tiennyt sen olevan juuri tätä, sitä mitä koen ihan jokaisena päivänä. Minulla riittää, että sillä on nyt nimi ja tiedän suurin piirtein mitä kaikkia omituisuuksiani voin laittaa sen syyksi. Sen syntyperälläkään ei oikeastaan ole suurta väliä, se joka tapauksessa minulla nyt on, eikä muuksi muutu, joten en jaksa osoitella syyttelevällä sormella aivojen tai hermoston eri osasia tai yhtään mitään muutakaan, joka on ehkä mahdollisesti voinut vaikuttaa asioiden kehittymiseen.

Keskitytäänkö itse asiaan?

Lokeroinnista on tullut ihan valtava muoti-ilmiö. Kaikkeen maailman asiaan pitää olla mielipide ja näkökulma. EI TARVITSE. Kaikkia maailman asioita ei tarvitse lokeroida ja järjestää hyviin ja huonoihin. Aika moni ihmisen ominaisuus on asia, jonka merkitys näkyy vasta erilaisissa tilanteissa eri aikoina ja eri elämänvaiheissa. Kaikissa asioissa voi olla myös ne viisikymmentä (tai ehkä paremminkin viisisataa) harmaan eri värisävyä siinä matkalla. Ne myös muuttuvat koko ajan ja esiin voi nousta itsellekin aivan vieraita sävyjä. En joka tilanteessa, joka päivä, joka hetki jotenkin päätä, että herkkyys on nyt hyvä tai huono asia, sillä se roikkuu mukana 24/7/365. Se on roikkunut mukana syntymästä saakka, ja tulee tekemään sitä aina hautaan asti. Se on osa MINUA. Siinä on niin monta puolta ja vivahdetta, ettei se taivu millään tavalla mikroskoopin alle arvioitavaksi ja numeroitavaksi. Miksi sen pitäisi taipua? Eihän kaikkia muitakaan ominaisuuksia arvoteta. Onko sinisilmäinen parempi kuin ruskeasilmäinen? Pitkäsäärinen parempi kuin lyhytsäärinen? Onko herkkis parempi kuin ei-herkkis? EI. Molempia tarvitaan.

Ei sitä erityisyyden etuliitettä tarvitse korostaa, niin kuin juurikin tässä dokkarissa tehtiin. Alleviivattiin sitä, että olen kyllä herkkä, mutta en missään tapauksessa erityisherkkä. Huooh! Meistä leivottiin taas jotain ”vähän höpsöä” ihmisryhmää, jolla on joitain ihme supervoimia ja jotka ovat jollain tavalla erityisiä muihin verrattuna. Ja pientä naurahtelua siihen päälle. No joo, eiköhän meillä kaikilla ole omat omituisuutemme? Eikö kaikki maailman ihmiset ole jollain tavalla erityisiä? (Erityisherkkyys- käsitteestä löytyy muuten melko kattava blogiteksti täältä ja erityisherkkyyden yleisiä määritelmiä täältä.)

Ominaisuutta ei voi muuttaa, mutta asennetta toki voi ja se lienee kaiken tämän vouhkaamisen tarkoitus. Tietysti voin opetella tarkastelemaan herkkyyttäni hieman vaaleanpunaisempien silmälasien läpi, mikä tekee hyvää niin minulle kuin kaikille muillekin herkille. Onhan se ihan tosi, että meissä on todella paljon hienoja ominaisuuksia, jotka valitettavan usein jäävät piiloon ja vaille arvostusta. Ehkä meidän pitäisi oppia ensin itse arvostamaan niitä ja ottaa niitä käyttöön? Omille "höpsöyksille" voi myös nauraa ja olla ottamatta kaikkea niin kauhean vakavasti. Mutta ilman mustissa syövereissä märehtimistä ja niiden läpivellomista ei jaksa ylläpitää niitä pinkkejäkään silmälaseja. TASAPAINO. KOKONAISUUS.

Olkoon erityisherkkyyskin nyt vain ihan tavallinen osa meitä, niin supervoimilla kuin ilmankin. (Olkoon herkkyys kanssasi!)

Ehkäpä tässä on juuri meidän missiomme, niin blogimme kuin kirjaprojektimmekin näkökulma: erityisherkkyys on hyvin tavallinen osa arkipäivää, kaikkine iloineen, suruineen, haasteineen ja ihanuuksineen. Sitä ei ole tarpeen arvioida tai nostaa erityiselle jalustalle, vaikka pehmeät arvot ylipäätään kaipaavatkin tässä maailmassa todella radikaalia esiin nostamista. Annetaan sen olla kaikkine kommervenkkeineen, huomioidaan se ja hoivataan sitä sen vaatimilla tavoilla, aivan kuin kaikkia muitakin ominaisuuksiamme. On vain tunnistettava se, kuunneltava itseään ja rakennettava kaikki palikat niin, että tästäkin tulee ihan hyvä päivä. (Se onnistuu kyllä käyttämällä niitä kaikkia värisävyjä.)

(Tämä superherkkä superäiti lähtee rapsuttelemaan puuroa pois villasukan pohjasta ja pelastamaan pyykit pesukoneesta, ja miettii samalla, että mitähän sitä taas tässä yritti oikein selittää.😅) 

Mukavaa päivää! 💜

 

-          Laura

Ps. Jos joku nyt vielä kysyy, miksi tästä asiasta sitten on tarpeen edes kirjoittaa, jos se on niin tavallista ja arkipäiväistä, niin avainsana olkoon TUNNISTAMINEN. Jos onnistun auttamaan edes hitusen palikoiden rakentamisessa, niin ei kai se haittaa?

PPS. Jos erityisherkän arkipäivään liittyvä kirjaprojektimme kiinnostaa ja tunnistat vahvasti olevasi itse erityisherkkä, vielä ehtii mukaan! Tarkempia tietoja löytyy täältä. Keräämme aineistoa jouluun/vuoden loppuun saakka, joten aikaa on hyvin jäljellä! Tule rohkeasti mukaan!

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan Räkä! (Nuhaa, kuumetta ja flunssatautia)

Torikauhua ja nälkäkiukkua - herkkis-äiti markkinoilla

Herkkis-äiti jumppaa (vai eikö jumppaa - kas siinä pulma!)