Puhelinkammo
Puhelin, tuo ihastuksen ja vihastuksen väline! Miten ihanaa onkaan naputella viestejä ja sähköposteja, selata somea ja tsekkailla toisten kuulumisia pienen välimatkan päästä, turvallisesti omalta kotisohvalta. Hoidan kaikki asiani netissä niin pitkälle kuin mahdollista, kaikkia mahdollisia sähköisiä yhteydenpitokanavia pitkin. Kaikki juoksevat paperiasiatkin hoituvat onneksi nykyisin niin helposti parilla klikkauksella. Kaikki kampaamot ja muut hoitolat valitsen mieluiten sillä periaatteella, että niihin voi varata ajan sähköisesti. Inhoan kaikkia tahoja, joissa nettiajanvaraus ei onnistu. Soittamiseen sorrun vasta aivan viimeisestä pakosta, silloin kun ei ole enää muita vaihtoehtoja käytettävissä. Toki kartoitan kaikki vaihtoehdot etukäteen ja yritän kaivaa jonkin sähköpostiosoitteen vaikka kivenkolosta, jotta voisin hoitaa asiani nostamatta luuria korvalle.
Asia, joka on pakko hoitaa puhelimitse, venyy yleensä viikkokausia ja aiheuttaa melkoista stressiä. Varaa lapselle hammashoitoaika, no huh! Sain kirjeen lokakuun lopussa ja kirje nakotti edelleen tänä aamuna erittäin syyttävän oloisesti pöydänreunalla. Olen yrittänyt olla huomaamatta koko kirjettä, sivuuttanut sen aika kätevästi milloin minkäkin tekosyyn varjolla ja katsonut varmaan viiteen kertaa netistä, eikö nyt ihan todellakaan voi varata hammasputsiin aikaa netistä ja todennut, että näköjään ei voi. (Ihme juttu.) Olen odotellut, josko vaikka joku keksisi nyt ihan lähiviikkoina sellaisen mahdollisuuden, ja netin ihmemaa antaisikin minun varata ajan sähköisesti. No, turha toive. Stressi tästä yhdestä kirotusta hammasajasta oli kuitenkin ehtinyt kasvaa jo sellaisiin mittoihin, että oli pakko tarttua toimeen. Syyn siihen oikeastaan antoi toinen asia, joka sekin piti hoitaa puhelimella. Aika karmea tilanne, kaksi puhelimella hoidettavaa asiaa stressattavana! Pakko hoitaa edes joku niistä pois päiväjärjestyksestä ennen kuin hajoaa pää.
Olin siis reipas ja jätin hammassoittopyynnön ennen kuin ehdin jälleen jänistää. Odotellessani tietysti hikoilin ja hermoilin, enkä osannut oikein tehdä mitään järkevää. En nähnyt aiheelliseksi kirjoittaa kirjaani kovinkaan monta uutta lausetta, sillä tässä odottavassa mielentilassa tekstini olisi ollut sellaista soopaa, ettei siitä olisi ottanut kukaan selvää, tuskin minä itsekään. (Vaikka en tiedä ottaako siitä nyt yleensä muutenkaan.) Tein siis kaikenlaista muuta pientä kätevää, jonka voi helposti tempaista tauolle, kun tuomiopäivä koittaa.
Oikeastaan soittopyyntö on siinä mielessä kätevä palvelu, että aloitteen puhelusta tekee toinen osapuoli, minä saan vastata ja todeta, että juu, kappas, niinpäs jätinkin soittopyynnön, kuule kun tällaista asiaa. Jos on aloittava osapuoli, pitää etukäteen miettiä joku hyvä aloitusrepliikki, millä tavalla perustelee sen, miksi häiritsee juuri tähän aikaan juuri tällä asialla vastaanottajaa, jolla olisi taatusti ollut juuri nyt jotain paljon tähdellisempää tekemistä kuin vastailla minun puheluihini. (Automaatti-oletus.) En tiedä kokeeko työkseen puheluihin vastaava asiakaspalvelija tilannetta ihan näin, mutta koska itse koen puhelut varsin häiritsevinä ja kammottavina, oletan toki että muutkaan eivät halua tarttua luuriin. Soittopalvelussa on vain se vika, ettei tiedä tarkkaan milloinko soitto tulee. On oltava kyttäysvalmiudessa koko ajan, otettava puhelin vessaankin mukaan. (Vaikka tietysti toimitan kaikki mahdolliset asiat valmiiksi jo ennen kuin jätän edes soittopyyntöä.) Vaikka odotusaika olisi lyhytkin, siinä ehtii jo kummasti kiipiä seinille.
Hammastäti oli oikein ystävällinen ja sain varattua ajan. Huh, mikä helpotus! En edes pahemmin sönköttänyt tai tehnyt muuta kiusallista, vaan omasta mielestäni suoriuduin varsin mallikkaasti tästä koettelemuksesta. Mitä harvemmin soittaa, sitä huonommin muistaa, että selviää todennäköisesti ihan kohtalaisen asiallisesti tälläkin kertaa. Puhelun jälkeen toki analysoin ja kelasin koko prosessin ehkä neljään kertaan läpi, mietin miten asiat menivät missäkin kohtaa, millainen äänensävy toisessa päässä olijalla missäkin vaiheessa oli ja mitä hän sanoi, sekä sen, mitä kaikkea itse sanoin, millä äänensävyllä ja missä muodossa, ja että tuliko kaikki tarpeellinen nyt varmasti käsiteltyä ja toimitettua kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti oikein. No huooh.
Päätin olla tänään oikein ekstrareipas, ja hoitaa myös toisen puhelua vaativan asian pois päiväjärjestyksestä, ettei se jäisi kummittelemaan koko seuraavaksi kuuksi taas leipälaatikon päälle. Sönkötin asiani iloiselle ja avuliaalle virkailijalle, ja sain senkin hoidettua pois päiväjärjestyksestä yllättävän kivuttomasti. Kivi vierähti harteilta, kun kaikki puhelustressit oli hoidettu! Mikä onni ja autuus!
Tämän jälkeen olinkin jo ihan kuitti. Saako loppupäivän vapaata?
Miten voi pelkkä puhelimessa puhuminen viedä mehut koko päivältä? Joidenkin mielestä tämä on ihan naurettavaa, mutta toiset samanlaiset kyllä tietää mistä puhun. Tuttujen ihmisten kanssa voin hyvin puhua puhelimessa, mutta auta armias, kun toisessa päässä on joku ihan tuntematon tyyppi. Viestitse hommat hoituvat vaikka itse presidentin kanssa, mutta jos pitää SOITTAA (kelle tahansa, harvemmin tulee presidentinkansliaan soiteltua), niin johan tulee pissat housuun.
Koko prosessi vie valtavasti energiaa: puhelun kelaaminen etukäteen, itse soittaminen ja vielä jälkikelailu moneen kertaan. Valtava ajatusmylläkkä kaikesta mahdollisesta ja hirveä analysointi ja tutkailu niin vastaajaa kuin omaakin toimintaa kohtaan: miten, miksi, kuinka, milloin, millä tavalla? Oliko tuossa lauseenlopussa joku epämääräinen äänenkorotus/ lasku, mitä se tarkoitti? Oliko sanavalinta tilanteeseen nähden jotenkin hassu tai outo? Kuulostiko vastaaja kiireiseltä ja kettuuntuneelta vai aidosti iloiselta? Oletan, että puhelinvastaaja-työssä oleva on lähtökohtaisesti palvelualtis ja innostunut, mutta en voi olla varma, jos satuinkin keskeyttämään vaikka ruokatauon tai jotain muuta TODELLA oleellista ja tärkeää. Pitäisi aina varmistaa etukäteen, että TIETÄÄ varmasti soittavansa hyvään aikaan. Hei, anteeksi, soitan sulle 11.24. Eikun siis puoli minuuttia etuajassa, voi ei, jos se ei vielä ehdikään vaan on ihan just vielä vessassa???
Olisi ehkä parempi jättää kelailu sikseen ja soitella vaan menemään. Helpommin sanottu kuin tehty, kun on siunattu tällaisilla sirkusformula-aivoilla, jotka käy ylikierroksilla jo pelkästä puhelun ajattelusta. Ja niin, onhan se nyt ihan jäätävää soittaa jollekin, jota ei näe, kun ei tiedä minkänäköisen tyypin kanssa puhuu! Siis ihan kuin asialla oikeasti olisi jotain merkitystä minkään asian suhteen (ja olen ihan kiitollinen, ettei vastaaja näe, kuka täällä toisessa päässä on!) , mutta silti on kiva tietää minkä ikäisen, minkä näköisen ja minkä ilmeisen tyypin kanssa puhuu. Puhelimessa kaikki olennainen viestintä jää näkemättä ja joutuu pelkästä äänensävystä arvailemaan kaiken mahdollisen, mitä normaalisti tulkitsisin eleistä ja ilmeistä.
Mutta videopuhelut, nehän nyt vasta kauhistus ovatkin! Siinä todellakin NÄKEE toisen, mikä on oikeastaan vielä karmivampaa! Erityisesti omaa pärstää (ja kaikkea muuta epäolennaista, kuten toisen kattovalaisinta tai vaatekaapin yläkaappien värisävyä) tulee analysoitua niin perusteellisesti, että koko puhelu menee oikeastaan aika taktisesti ohi korvien. Jos pitää valita video- tai normipuhelu, valitsen mieluummin kuitenkin normiversion. Jos siis ei ole mahdollista mennä käymään livenä paikanpäällä, se olisi kaikkein mieluisin vaihtoehto. Toimittaisin kaikki puhelinasiani mieluiten henkilökohtaisesti naamatusten oikean ihmisen kanssa, jos se vain kävisi päinsä.
En takuulla selviäisi päivääkään työssä, jossa pitäisi vain soitella puhelimella. Kaikkeen varmasti tottuu, mutta siihen tuskin tottuisi koskaan niin paljon, että pystyisi soittamaan rentona ilman että stressikäyrä huutaa hoosiannaa.
En tajua miten ennen on selvitty, kun mitään ei voinut hoitaa netissä! Joka paikkaan piti oikeasti soittaa, jos halusi saada jonkin asian toimitetuksi. Siinä maailmanajassa en olisi varmasti selvinnyt aikuisuuden haasteista ja velvoitteista joutumatta hermoparantolaan. Onneksi olin siihen aikaan vielä lapsi, eikä minun ollut tarvetta hoitaa asioita. Nuoruudessani muistan kyllä, miten järkyttävän haastavaa oli soitella johonkin kesätyöpaikkoihin puhelimella. En selviäisi siitä varmaan nykyään. Muistan, miten kiersin eräänkin kerran eteisen mattoa ympäri ja tsemppasin itseäni tarttumaan luuriin ja soittamaan: soita nyt hyvä ihminen, SOITA! Kyseessä oli muistaakseni juurikin joku kesätyönhaku tai muu vastaava tilanne, jossa piti soittaa johonkin aivan random-paikkaan aivan random-tyypille. Eikä yksi puhelu edes riittänyt, vaan piti soittaa moneen paikkaan. En ymmärtänyt vielä, miksi soittaminen oli niin vaikeaa ja epäilin sen johtuvan vain jotenkin siitä, että en vain uskalla enkä osaa, vaikka kaikki muut hoitavat asioita ilman tällaista stressiä ja hermoilua. Koin itseni varsin tumpeloksi, koska eihän ole ihan normaalia pelätä PUHELINTA.
En edelleenkään siis uskalla enkä osaa, mutta tiedän miksi kyseinen toiminta on niin hermoja raastavaa, ja olen sopeutunut jo varsin hyvin ajatukseen siitä, ettei se toiminto siitä koskaan kovin paljon helpommaksi muutu. Mutta näillä mennään.
Mukavaa joulunodotusta!💝
Läheltä liippaavia aiheita löytyy mm. teksteistä Asennuspalvelusta päivää!, ja Puhelinpalvelua ja Ongelma-apua.
Kommentit
Lähetä kommentti