Puhelinpalvelua ja Ongelma-apua (APUA!)

Jos herkkä (ja vieläpä hyvin introvertti) ihminen etsii apua ongelmiinsa, sitä on hyvin vaikeaa saada. Ensinnäkin herkkyys (ja introversio) on edelleen erittäin surkeasti tunnettua, erityisesti lääketieteen ammattilaisten keskuudessa. Suurelle osalle psykologeista ja psykiatreista käsite on edelleen vieras, vaikka tietoa olisi kyllä jo jonkin verran saatavilla. Ja vaikka tietoa olisi, sitä on mahdotonta soveltaa käytäntöön ilman, että on itse samanlainen. Toiseksi, apua voi olla hyvin vaikea lähteä pyytämään, koska jos ammattilaisella ei ole sanoja asioille, usein niitä ei ole avuntarvitsijalla itselläänkään. Ongelmaksi muodostuu myös avunsaamisen kanavat, joihin tässä nyt erityisesti paneudun.

Herkkyys-tutkimuksen kotimainen pioneeri, Sylvi-Sanni Manninen kirjoittaa kirjassaan Outolintu, erilainen, miten herkkä väri-ihminen voikin apua hakiessaan kohdata ”perusteellisella koulutuksella hankitun, syväjäädytetyn teoriapaketin”, jolla ei ole oikeasti mitään kosketusta herkkänä ihmisenä olemiseen ja sen erikoislaatuisuuteen eikä välttämättä kovinkaan suurta halua paneutua juuri tämän kyseisen potilaan auttamiseen. Hänen mukaansa nykyinen  - no, kirjan alkuperäinen painos on vuodelta 1999, mutta en usko asioiden ihan hirveän paljon siitäkään muuttuneen -  lääketiede selittää yliherkkyyttä biologisena häiriönä (ei siis normaalina ominaisuutena!) sekä aivojen liiallisilla välittäjäaineiden vaikutuksilla, joihin hoitona on tietynlainen pilleri.

Toki ominaisuus on synnynnäinen ja hyvin moni asia saattaa liittyä välittäjäaineisiin ja herkkään hermoverkkoon, mutta itse ”häiriötä” pillerillä on mahdotonta poistaa. Oireita, kuten jännitystä ja ahdistusta voidaan lievittää mekaanisesti pillereillä, mutta ne eivät poista ongelman syytä, eli vääränlaista ympäristöä ja väärinymmärretyksi tulemista.

Herkkä ihminen oirehtii usein sen vuoksi, että ympäröivä yhteiskunta on hänelle täysin vääränlainen, tarjoaa aivan täysin vääränlaisia virikkeitä ja on aivan liian holtiton, kaaosmainen, sekava ja lyhytjänteinen. Herkkää (väri-)ihmistä (Mannisen jaottelun mukaan) yritetään tunkea muottiin, joka ei ole hänelle millään tavalla luontainen tai normaali. Herkän väri-ihmisen sisälleen keräämä ”itkunsekainen möykky” ja jännitystila laukeavat vasta, kun hän pääsee toimimaan itselleen sopivassa, optimaalisessa ympäristössä, jossa hän tulee hyväksytyksi juuri omana itsenään, ilman jatkuvaa väärinymmärrystä ja vääränlaisena, outona ja erilaisena olemisen leimaa. Heillä ei välttämättä ole ympärillään tarpeeksi vertaistukea, eli samanlaisia herkkiä ihmisiä ympärillään. Vaikka kotiympäristö olisikin hyväksyvä ja rakastava, herkkä lapsi ei voi olla vertaamatta jatkuvasti itseään muihin samanikäisiin; niihin reippaisiin, rohkeisiin ja paksunahkaisiin, joita ei paljon tunnu mikään hätkähdyttävän.

Manninen aloitti tutkimuksensa mielisairaalaympäristössä jo 1950-luvulla. Hänen mukaansa mielenterveyshäiriöt olivat (ja ovat edelleen) herkillä ihmisillä hyvin yleisiä: herkkä ihminen tulee helposti kiusatuksi ominaisuuksiensa vuoksi (itkupilli, nyhverö, arka, puhumaton) ja heillä on moninkertainen riski sairastua erilaisiin mielenterveydenhäiriöihin, kuten masennukseen, ahdistukseen ja paniikkihäiriöön. 1950-luvulla ainoa keino ”hoitaa” näitä häiriöitä oli sulkea erilaiset tyypit mielisairaalaan ”parantumaan”, eli Mannisen mukaan lamaantumaan ja muokkautumaan vallitsevien (muoto-) ihmisten, ”oikean” ihmistyypin muottiin.

Nykyään tilanne ei ole enää ihan yhtä paha (luojan kiitos!), mutta vallalla on edelleen hyvin vahvasti käsitys siitä, mikä on ”normaalia” ja mikä ei. Tässä lääketieteen tapauksessa siis liiallinen herkkyys, ahdistus, jännittyneisyys tai ujous ei ole normaalia, vaan häiriö.

Olen ollut itse töissä lastenpsykiatrian klinikalla, josta ei ole muuten mitään pahaa sanottavaa, mutta koin numeerisen, loogisen ja lääketieteeseen pohjautuvan ajattelutavan itselleni vieraana, välillä jopa melko ahdistavana: kaikkeen on aina oltava diagnoosi ja kaikki epänormaali on aina häiriötä. On hyvin paljon sairauksia ja ongelmia, joissa tällainen jaottelu on paikallaan, mutta mielestäni joka käänteessä unohtui juurikin tämä ongelma: onko yksilöllä itsellään mitään ongelmaa, vai onko ympäristö se ongelma? Diagnostisesta näkökulmasta ympäristö on aina oikeanlainen, henkilö vääränlainen ja henkilöllä on jokin ongelma, joka pitää poistaa ja parantaa, jotta yksilö kykenee sopeutumaan ja toimimaan ”oikealla” tavalla. Onko rikollinen rikollinen jo vauvasta saakka vai muokkaako ja kannustaako ympäristön vääränlaiset olosuhteet hänet toimimaan tietyllä tavalla? Onko pakko toimia selvitäkseen siinä ympäristössä niillä eväillä, jotka hänellä on? Mannisen mukaan sairastuminekin on eräänlainen pakotie pois häiritsevästä ympäristöstä: kun pakoon ei pääse, mieli kääntyy itseään vastaan.

Jos hoidon lähtökohtana on aina se, että potilas on vääränlainen, hänellä on jonkin häiriö tai ongelma, mennään jo heti lähtövaiheessa metsään. Rakentavaa vuoropuhelua on melko mahdotonta syntyä, jos toinen osapuoli kuvittelee olevansa aina oikeassa ja määräävässä asemassa potilaaseen nähden, vaikka oikeasti hänellä ei ole asiasta yhtään mitään käryä.

Avuntarjoamisessa on huomioitava myös introverttiherkkiksen ominaiset tavat toimia: ne eivät välttämättä ole samoja, joilla suurin osa muista (muoto-)ihmisistä hoitaa mielellään asioitaan. Suurin osa avuntarjoajista lähtee tarjoamaan apua puhelinpalveluna: soita tähän kriisipuhelimeen, auttavaan puhelimeen, herkkis-linjaan tai ties mihin. Jo pienille koululaisille on omia puhelinlinjojaan, joihin voi purkaa ahdistustaan ja kysyä kysymyksiä, joita ei voi muilta kysyä. Apua saa, kunhan vaan tarttuu puhelimeen ja soittaa, tai hakeutuu ammattilaisen puheille esimerkiksi terveyskeskukseen.

Just joo. Taas meni pieleen.

Ilmeisesti kukaan, joka on ollut kehittämässä näitä apukeinoja, ei ole oikeasti introverttiherkkis, tai ainakin on sitä melko vähäisissä määrin. En tunne ketään umpi-introverttia, joka pitäisi puhelimessa puhumisesta ja joka edes etäisesti harkitsisi sitä ensimmäisenä vaihtoehtonaan saada apua. Puhelin on kammotus, johon kosketaan vain äärimmäisessä hädässä. Jos saa valita, ottaako puhelimen ja soittaa johonkin apulinjaan, vai menee henkilökohtaisesti käymään ja juttelemaan kasvokkain tuntemattoman henkilön kanssa, minunlaiseni tyyppi valitsee aina jälkimmäisen. Usein juttelemaan ei kuitenkaan pääse ilman puhelinkartoitusta. Monen avunsaanti tyssää siis jo tähän pieneen yksityiskohtaan.

En tiedä, mikä puhelimessa on niin riivattua, mutta jostain syystä sen kautta on äärimmäisen vaikeaa hoitaa asioita: vastaanottajan puhe on yleensä jossain määrin epäselvää, ei tiedä, minkä näköiselle ja -ikäiselle henkilölle puhuu, ei näe hänen ilmeitään ja eleitään (häntä on mahdotonta lukea) ja ylipäätään tuntemattomalle ihmiselle voi olla hyvin vaikea selostaa suullisesti asioita, jotka eivät ole jäsentyneet vielä itsellekään kovin hyvin. Suullinen ulosanti ei ole introvertti-herkkiksen vahvimpia puolia.

Minulla on myös henkilökohtaisesti hyvin vaikea suodattaa ja ymmärtää kuulemaani puhuttua tekstiä ilman, että siitä jää jotain konkreettista: en muista siitä välttämättä jälkeenpäin kovinkaan paljon ilman omatekoisia muistiinpanoja ja merkintöjä. Koulussa (ja yliopistolla) seurasin satoja luentoja, mutta en olisi muistanut niistä mitään ilman samaan aikaan taululla olevia muistiinpanoja, joita kirjoitin kynä sauhuten omaan vihkooni. En siis ole kovin hyvä kuullun ymmärtäjä. Suomen kanssa nyt vielä pärjään välttävästi, mutta kielten kuunteluissa saatan jäädä pohtimaan ja makustelemaan yksittäisiä sanoja niin, että koko muu tarina menee ohi. Jos sovin siis asioista puhelimessa, varaan mukaan aina kynän ja paperia.

Lisäksi tarvitsen rauhallisen ympäristön, jossa ei ole sivullisia kuuntelijoita. Häiriinnyn, jos joku kuuntelee puheluani ja sekoan sanoissani. Jos ympärillä on muuta meteliä tai liikennettä, puhelua on ihan mahdotonta seurata. Tämäkin on enemmän sääntö kuin poikkeus. Älä siis kuvittele, että introverttiherkkis soittaa apua työpaikan ruokatauolla, vaan hän valmistautuu kohtaamiseen monta viikkoa etukäteen valitsemalla täydellisen ajan ja paikan asian hoitamiseen. (Tämä pätee ihan minkä tahansa puhelun soittamiseen, kuten vaikkapa hieronta-ajan varaamiseen.)

Introverttiherkkis sivuuttaa siis puhelimitse tapahtuvan kontaktin välittömästi ja etsii sen sijaan sähköpostiosoitetta tai chat-linkkiä, josta voi kysyä apua kirjallisesti. Valitettavan usein tätä vaihtoehtoa ei löydy, tai viimeistään chat-palvelusta saa puhelinnumeron, johon pitää soittaa sopiakseen tapaamisesta, jatko-avusta tai kertoakseen ongelmista omin sanoin. Terveyspalveluissa viestiominaisuutta käytetään jonkin verran, mutta vastaaja useimmiten soittaa takaisin tai käskee varata ajan henkilökohtaiseen käyntiin, olipa syynä sitten ahdistus, ihottuma tai närästys. Toivoisin, että terveyskeskuksessa olisi töissä yksi introverttiherkkis, jonka tehtävänä olisi ainoastaan lukea ne ajatuksella (ei niitä oikeasti kukaan ajatuksella lue) ja vastata näihin kirjallisiin kysymyksiin ja viesteihin kirjallisesti, mikä on myös tällaista analysoijaa miellyttävä vaihtoehto: tekstiin voi palata useita kertoja, sitä voi makustella ja mutustella ja sen rivien välistä voi etsiä monenlaisia piilomerkityksiä ja asenteita.  

No, jos kaikkien koukeroiden kautta on lopulta päädytty henkilökohtaiseen käyntiin, ongelmaksi muodostuu juurikin se, minkä jo heti alussa sanoin: toisella osapuolella ei ole mitään käryä, mistä vyyhtiä lähdetään purkamaan. (Yleislääkärillä nyt kaikista vähiten.) Nyökytellä voi ja olla empaattinen, mutta se ei aina ihan riitä. Pilleriä voi määrätä, mutta kuten jo aiemmin sanoin… Huooh! Voi ohjata psykologille (voi luoja niitä jonoja ja sitä paperintäyttämisen byrokratiaa!), mutta vastassa voi olla psykologi, joka ei tiedä edelleenkään mitään herkkyydestä tai siitä, millaista on olla introvertti tyyppi ekstroverttien maailmassa. (Todella loistokasta, jos kohdalle sattuu tyyppi, joka tietää!) Psykiatrille ei kannata edes hakeutua, ellei ole valmis pistämään pilleriä poskeen. (Olen itse opiskellut psykiatriaa, ja siellä ohjeistus oli: nämä oireet, tämä pilleri, jos ei auta, niin terapiaan. Nämä oireet, tämä pilleri, jos ei auta, niin terapiaan. Kyllä meinasi moneen kertaan itku päästä psykologian opiskelijalla siinä lääkisläisten seassa.)

Ja jos sinne henkilökohtaiseen palveluun joskus pääsee, annetaan AIKAA ja tilaa, myös ehkä mahdollisuus aloittaa asioiden käsittely kirjallisesti suullisen sijaan, jos suullinen esitys ei ole paras mahdollinen väylä purkaa ”itkunsekaista möykkyä”. Erilaisille tyypeille toimii erilainen apu erilaisella tavalla annettuna ja annosteltuna. Harmittavan usein vain moni systeemi toimii samalla rutinoituneella kaavalla, jonka pitäisi sopia kaikille. No, ei sovi.

Opiskeluaikoinani (2000-luvun alkupuoliskolla) ei ollut chatteja tai kirjepalveluita, vaan pelkkä puhelinnumero tai käynti henkilökohtaisesti opiskelijaterveydenhoidon vastaanoton ajanvarauksessa (valitsin jälkimmäisen, ylläripylläri). Kaikkien koukeroiden jälkeen vastassa oli umpiväsynyt täti, joka hylkäsi kirjallisen paperini heti alkuun ja sanoi, että täällä puhutaan. Koska olin huono selvittämään asioita suullisesti, hän kirjasi papereihini, etten todennäköisesti ollut motivoitunut saamaan apua. (Luin paperit myöhemmin.) Enkä sitä siis oikein saanutkaan. Toinen tyyppi nauroi melko suoraan päin naamaa ja kysyi minulta, mitä sun kanssa sitten oikein pitäisi tehdä, mennä torille ja pellekouluun, ettet enää jännittäisi niin paljon? Kolmannella ei ollut mitään käryä, mistä me oikein puhuttiin ja hän takertui koko ajan kaikkeen epäolennaiseen, ja se tapa ärsytti minua suunnattomasti. Ehdin käydä myös kerran psykiatrilla, joka määräsi jotain unettavaa tablettia, josko vaikka se auttaisi uniongelmiin (joita minulla ei siis ollut lainkaan). Kaikkien kanssa minulla oli Ongelma isolla O:lla, ja olin selkeästi ihan vääränlainen. Tuntui, että olimme jatkuvasti metsästämässä jotain häiriötä, jota ei kuitenkaan koskaan oikein löytynyt mistään ja joka koko ajan lipesi otteesta.

Eräs ihan muu tyyppi lausui sen sijaan puolihuolimattomasti sivulauseessa ne oikeat sanat: Miksi sä etsit sitä vikaa SINUSTA? Rentoudu, hyvä ihminen!

Tajusin, että olin lähtenyt liikkeelle ihan väärästä päästä. En ollut vääränlainen, vain väsynyt tähän jatkuvaan sekamelskaan ja siihen, että oli vaikea muuttua reippaaksi, rohkeaksi ja puheliaaksi, kun en yksinkertaisesti sellainen ollut. Tartuin siis itse härkää sarvista ja aloin lukea. Luin varmaan satoja kirjoja, ennen kuin ”möykky” alkoi pikkuhiljaa avautua ja ymmärsin, mistä oli kysymys. No, minun tapauksessani toimi parhaiten siis kirjallinen tee-se-itse-terapia.   

Olen mielenkiinnosta tsekkaillut mm. nykyisen opiskelijaterveydenhuollon ja nuorison palveluja, ja on ilahduttavaa huomata miten kaikki siirtyy enenevissä määrin nettiin: on nettiajanvarausta, netissä tehtäviä omatoimisia tehtäviä, artikkeleita ja tietoa, monin paikoin myös chat-palveluita. (Edelleen kuitenkin erityisherkkyys ja introvertti-tietous loistaa poissaolollaan!) Esimerkiksi jännittäjille on paljon erilaisia tehtäviä, joiden avulla voi opetella eroon jännittämisestä. (No, miksiköhän jännittää? Se nyt ei ketään kiinnosta, mutta on introverttiherkkikselle ihan selvää, ja siihen ei paljon hienot ajatusmetodit auta.) Oireita voi siis helpottaa, paljonkin, mutta se ei poista ydinsyytä epämääräiselle ahdistukselle. Erityisherkät Suomen nettisivuilla on puhelin(?)palvelu ja chat, josta tavoittaa nimenomaan erityisherkkiä tyyppejä vastailemaan kysymyksiin. Jee! Joskus pelkkä tieto voi olla auttaa, kuten omalla kohdallani kävi. Netistä löytyy myös runsain mitoin vertaistukiryhmiä ties jos mihin. Kaikki liukuu siis hyvin pitkälti tee-se-itse-terapian puolelle, mikä ei ole ollenkaan huono vaihtoehto. Kunhan vaan tietää siis mitä etsii, aina kun ei tiedä. Kas siinä pulma.

Kouluissa toimii kuraattoria ja psykologia ihan eri tavalla kuin meidän aikoina (jolloin niitä ei siis ollut), aina tavoittaa jopa kirkon työntekijän, jonka kanssa voi jutella. Mutta tiedän, että on järkyttävän iso kynnys mennä puhumaan jollekin tuntemattomalle tyypille, varsinkaan suullisesti, etenkään jos ei oikein tiedä mistä lähtisi liikkeelle. Saako lähestyä kirjallisesti? Saanko varata ajan netistä? Ilman puhelinta? Osaatko sinä sanoa ne oikeat sanat? Ethän sano, että älä jännitä ja otapa itseäsi niskasta kiinni?

Aina kannattaa kuitenkin yrittää! Hyvällä tuurilla vastassa voikin olla joku, jolla onkin jo jonkinlaista käryä myös meistä, mielisairaalaan joutavista herkistä ja omituisista otuksista. Ja jos tapa ei oikein tunnu sopivalta, aina voi ehdottaa itse toimivampaa menettelytapaa.

 

Rentouttavaa, stressitöntä syksyä!😎

 

Tähän läheisesti liittyvä teksti löytyy täältä: Tee-se-itse-terapiaa.

Jos et ole vielä tutustunut, kannattaa tsekata Mannisen teos (2014, Outolintu, erilainen – Tutkimusraportti yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa) kirjallisuuslistastamme! Manninen on muutenkin varsin mainio tapaus: topakka täti, joka sanoo asiat suoraan ja kaunistelematta. Hänen tutkimuksensa alkoivat jo 1950-luvulla, mutta vasta n. 50 vuotta myöhemmin niitä alettiin jotenkuten ymmärtää. Kannattaa ehdottomasti tutustua hänen uraauurtaviin ja aikaansa edellä olleisiin ajatuksiin!