Koulumaailman koukeroita, osa 3: Liikuntatunnin tuska ja turhuus (vai liikunnan onni ja autuus?)

Tein aamutuimaan tunnin pyörälenkin. Ajoin ohi alakoulusta, jonka pihalla oli ilmeisesti menossa jonkinlainen keväinen liikuntapäivä. Musiikki soi ja lapsia säntäili pihalla edestakaisin. Muistelin omia liikuntapäiviäni, eivätkä muistot olleet kovinkaan suloisia. Aina oli liian hiki, tehtiin ihan kummallisia ja epäkiinnostavia juttuja, käveltiin jotain hikistä pururataa pää märkänä ja syötiin sämpylää, joka maistui pelkälle margariinille. Ja musiikkia ei nyt ainakaan ollut. Huh. Onneksi sain tänään olla omavalintaisen lajin (pyöräilyn) parissa, eikä kukaan enää sanele, mitä miten minun tulee liikkua ja miten ei.

Ah, miten virkistävää on huomata, kuinka laaja kirjo koululiikunnassa nykyisin on! Kokeillaan sitä ja tätä, tutustutaan tähän aivan uuteen lajiin! Aivan huippua! Meidän aikanamme liikunta rajoittui pitkälti peruslajeihin: pesäpallo, koripallo, jalkapallo, lentopallo, uinti, hiihto, luistelu ja epämääräinen telinevoimistelu, jossa opeteltiin tekemään kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä, roikkumaan puolapuissa pää alaspäin ja juoksemaan salin seinästä seinään.

Inspiroivaa? Ei todellakaan. Virkistävää? Enemmänkin väsyttävää. Uusia ideoita tuottavaa ja liikuntaan kannustavaa? No, siinä mielessä tietysti, että näitä lajeja en ainakaan koskaan rupea harrastamaan. En ollut varmasti ainoa, joka inhosi joka ikistä näistä lajeista. Harrastin balettia, tanssia ja lenkkeilyä, joten osaamiseni ei näkynyt liikuntatunneilla lainkaan.

Suurin syy, miksi inhosin liikuntaa, oli se, että suurin osa lajeista olivat ryhmälajeja. On tietysti hieman haasteellista heittää kahtakymmentä lasta tekemään yksilösuoritusta yhteen liikuntasaliin, varsinkaan jos ryhmässä on sekä tyttöjä että poikia. Helpompaa on heittää heille pallo: pelatkaa siinä. Tai mikäs siinä opettajan on seisoskellessa kentän laidalla katsomassa kellosta, milloin 12 minuuttia on kulunut: juoskaa juoskaa!

Jokaista ei millään voi ohjata yksilöllisesti, mutta ei siihen kyllä kovin monipuolisesti kannustettu. Kaikki kärrynpyörätkin tehtiin ryhmissä, joissa koko muu ryhmä katseli, kun yksi kompastelee menemään. Joskus kokeilimme tanssia tai aerobicia, ja silloinkin opettaja aina naureskeli, että onhan tämä nyt tämmöistä, mutta kokeillaan nyt. Näistä tunneista nautin täysin siemauksin, eli ehkä kahtena tuntina vuodessa. Sulkapallo taisi olla ainoa palloon rinnastettava kappale, jota en inhonnut.

Tuolloin ei ketään kiinnostanut pätkääkään, onko ryhmäpelaaja tai yksilösuorittaja. Ryhmäpelaajat pärjäsivät, yksilösuorittajat eivät, paitsi jos olivat huipputason telinevoimistelijoita tai juoksijoita. Eikä sekään siis riittänyt, sillä suurin osa lajeista oli ryhmäpelaamista. Jos ei siinä onnistunut, niin voivoi.

Oli ilmeisen tärkeää oppia pelaamaan erilaisia palloja ryhmässä, eli toisin sanoen lukemaan peliä ja vuorovaikutusta. Todellisuudessa taitavat pelaajat pelasivat ja huonot väistelivät parhaansa mukaan. Koko ajan sai pelätä milloin saa pallosta, mailasta tai muusta välineestä päähän tai sormille. Osasin kyllä lukea peliä mainiosti, eli tiesin milloin kannattaa hakeutua vaihtopenkille tai pesäpallokentän takanurkkaan. Sen kerran kun sai pallon, siitä sai huutia, että heitti sen väärin, väärälle tyypille tai muuten meni munaamaan hyvin rullanneen pelin. Ei ollut varaa mennä möhlimään toisten peliä, harjoittelemaan tai kokeilemaan, vaan jos et osannut, niin et osannut. Tuolloin ei tunnettu mitään reilun pelin sääntöjä, ei oman tasoisia peliporukoita eikä liiallista kannustamista. Tämä jatkuva ryhmäpelaaminen vahvisti erittäin voimakkaasti käsitystäni siitä, että en ole tiimipelaaja, vaan yksinolija. Jos liikun, haluan liikkua yksin. Ja ilman, että sitä tuijottaa salillinen naureskelevia teinejä.

Kierointa tässä pelissä oli ehkä se ennakko-oletus, että jos ei jotain osannut, ei osannut mitään muutakaan. En ollut hyvä missään edellä mainituista lajeista, mutta tanssissa olin hyvä: minulla oli erinomainen musiikkikorva ja rytmitaju, osasin liikutella vartaloani ohjeiden mukaan ja pysyä vaivattomasti mukana koreografioissa ja askelsarjoissa heti ensimmäisestä kerrasta. Tällaisia tunteja ei kuitenkaan arvostelussa otettu lukuun, koska ne olivat, no, opettajaa lainatakseni: ”semmosta vaan hömpöttelyä”. Paritansseissa olisin pärjännyt loistavasti, jos ei olisi tarvinnut raahata mukanaan erittäin vastahakoista, kaksi puujalkaa omistavaa 13-vuotiasta teinipoikaa.

Kaiken huippu oli liikunnanopettaja, joka suunnistustunnilla ei uskonut, että olimme kaverini kanssa löytäneet kaikki rastit. Hän passitti meidät takaisin, etsimään uudestaan. Koska emme olleet loistaneet muissa lajeissa, niin miksi olisimme tässäkään onnistuneet? ”Ei ole mahdollista, olette varmasti huijanneet!” Muistan vieläkin, miten kihisin kiukusta. Kerrankin olimme olleet ensimmäisiä, osanneet jotain todella hyvin, niin sitä ei uskottu. Sillä aikaa kun juoksimme rastia uudelleen, toiset parit (ne opettajan suosikit) olivat ehtineet perille.

Tuntui, että koko koululiikunta oli tätä huutavaa vääryyttä: nämä lajit eivät olleet minua varten, enkä minä näitä lajeja varten. Osaamiseni oli jossain aivan muualla. Onneksi nykyisin lajiskaala on niin kattava, että luulisi jokaiselle löytyvän edes jokin etäisesti kiinnostava laji, jossa voisi edes hieman loistaa. Ja arviointikin perustuu kokeilemiseen eikä osaamiseen. Meidän aikanamme numero muodostui siitä, kuinka pitkästi juoksit coopperissa, kuinka pitkään roikuit leuanvetotangossa, kuinka hienosti sukelsit tai kuinka monta juoksua sait pesäpallossa.

Koululiikunnan tulisi motivoida ja kannustaa lasta löytämään liikunnan ilo ja itselleen mielekkäitä lajeja. Jos jotain koululiikunta onnistui tekemään, niin tappamaan kaiken kiinnostukseni kyseisiin lajeihin. Uimahalliin uskaltauduin vasta, kun sain kuulla lajista nimeltä vesikävely. Koen syvää inhoa jokaista palloa etäisesti muistuttavaa kappaletta kohtaan. Sukset ovat olleet varaston nurkassa viimeiset 15 vuotta. (Yksilölaji kyllä, mutta ei minun keuhkoillani ja talvipukeutumis-inhollani.) Hikisen pesäpalloräpylän tuoksun muistan edelleen, ja se saa aikaan totaalisen pakenemisreaktion.

Tanssimista rakastan edelleen, ja kaikkea mihin liittyy musiikkia. Ryhmäliikunta ei ole este, jos siellä saa tehdä omaa suoritustaan yksin. Jokainen tekee omaa suoritustaan eikä kyylää toisten tekemisiä. Eikä vaatimuksena ole hengailla ja viihtyä yhdessä ryhmänä, vaan tunnille tullaan ja mennään, vaihdetaan ehkä joku tervehdys, mutta pääasiassa jokainen pysyttelee omissa oloissaan. Nykyisin menen tunnilla jopa eturiviin, sillä inhoan takarivistä kuikuilua: joku minua pidempi on kuitenkin koko ajan edessä ja häiritsee keskittymistä suunnattomasti menemällä väärään suuntaan. Rakastan tunteja, jossa merkitystä ei ole sillä, kuinka oikein liikkeet tekee ja kuinka huolellisesti hiotaan askelkuvioita, vaan sillä, että kaikilla on hauskaa ja jokainen saa tehdä ihan omalla tyylillään. 

Optimaalinen viritystila on myös liikunnassa tärkeä. Silloin liikunta soljuu pakottomasti ja tuottaa hyvää oloa. Jos yritän puskea väkisin, suorituksesta tulee huono ja olosta ärtynyt. Musiikki vie minut optimaaliseen viritystilaan, eli tilaan, jossa aivoni toimivat selkeästi ja loogisesti. Pidän myös kävelystä, sillä silloin voi kuunnella yksin äänikirjaa tai pohtia hyvän lenkkeilyseuran kanssa kasvatuspsykologisia kiemuroita. Kuten jo mainitsin tekstissä Korvamato radioaalloilla, en osaa käydä lenkillä ilman musiikkia, sillä se saa aikaan aliviritystilan ja aivoni alkavat rallatella jotain turhanpäiväistä täyttääkseen aukon.

Vaikka lukuisia opettajia tunnenkin, en henkilökohtaisesti yhtään liikunnanopettajaa. Toivottavasti koululiikunnassa ohjataan nykyisin hieman laajemmin tutkimaan omia mieltymyksiään, taipumuksiaan tai piirteitään, jotka määrittelevät mm. sen, syttyykö tämä tyyppi ryhmäpelistä vai yksilöllisestä puurtamisesta. Ainakaan arvosteluperusteet eivät saisi määrittyä kummastakaan näkökulmasta. Toinen voi myös rakastaa nopeatempoista, räjähtävää ja jännittävää tekemistä, toinen voi nauttia rauhallisista lajeista ja hiljaisuudesta. Toista motivoi luonto, toista sisäliikunta. Yhdelle vesielementti on ominainen, toiselle se voi olla pelon aihe. Toinen voi syttyä talvilajeista, toinen kesäisestä pyöräilystä, lenkkeilystä ja suunnistuksesta. Toinen syttyy siitä, että jalat huutavat hikitreenin jälkeen hoosiannaa, kun toista taas innostaa liikunnan lempeys ja tyyneyden tunne.

Tällaisia tekijöitä tarkastelemalla on ehkä helpompaa hahmottaa omia mieltymyksiään ja sitä kautta löytää itselleen sopivia lajeja. Rohkaistaan tuomaan esiin myös eriäviä mielipiteitä: ei, tämä ei ole minun lajini enkä pidä tästä. Jos opettaja on hulluna koripalloon, ei se missään tapauksessa tarkoita, että jokainen oppilaskin olisi. (Nimimerkillä Kokemusta on.)

Liikkumattomuuden syyksi sanotaan usein, ettei osaa. Ei voi tietää, ellei ole kokeillut. Ja jos ei osaa, ei se haittaa! Osaamiselle ei voi ladata liikaa painoarvoa, vaan voi olla välillä todella tyydyttävää opetella lajia, jossa on huono. Tunnolliselle suorittajalle voi olla todella vapauttavaa se, ettei tarvitsekaan aina olla paras ollakseen silti hyväksytty ja hyvä ihminen. (Tästä lisää mm. Eeva Kolun kirjassa Korkeintaan vähän väsynyt.) Kokeilla siis kannattaa, vaikka ei osaisikaan: yllättäen lajista, jota ei osaa ollenkaan, voikin tulla uusi kiinnostuksen ja motivaation lähde.

Motivaatiotakin voi siis melko pitkälle tarkastella näiden piirteiden vinkkelistä: se, mikä innostaa toista, ei välttämättä innosta toista edes yrittämään. Se, ettei ole kiinnostunut jostain, ei tarkoita kuitenkaan sitä, että olisi negatiivinen koko liikunnan suhteen. Voi olla, ettei omanlaistaan lajia ole vielä löytynyt. Ehkä se löytyykin vasta aikuisena, ehkä vasta eläkeiässä. Liikunnasta ei myöskään saisi tehdä liian suorituskeskeistä ja mittaamiseen keskittyvää, vaan kannustimena tulisi olla hyvä olo ja hyvä mieli. Toki suoritukset ja mittaukset ovat toisille tärkeitä, ja tuovat liikuntaan motivaatiota. Mutta ei pidä antaa niiden tappaa liikunnan iloa ja kääntää sitä stressiksi. Liikunnan ilo löytyy ainoastaan juuri itselle sopivista ja itseä kiinnostavista lajeista.

Aurinkoista kesää ja liikunnan iloa! 😎

 

-Laura

 

Eeva Kolun kirja Korkeintaan vähän väsynyt (jota en voi tarpeeksi ylistää) löytyy kirjallisuuslistastamme. Aihetta läheisesti liippaavaa teksti Mittailuja ja suorituksia löytyy täältä, muita koulumaailmaan sijoittuvia tekstejä täältä.