Ulkoilu on pukeutumiskysymys?

 

 

Varsinkin tähän aikaan "kun-saisi-olla-jo-kunnollinen-talvi" ärsyttää todella paljon se, että ulkoilla muka pitäisi, vaikka räntää rätkyttäisi naamaan. Päiväkodin teemoihin kuuluu, että ulkoilemme säällä kuin säällä ja myös koulumaailman puolelta lykkää jatkuvasti uutista, miten lapsia pitäisi laittaa sinne ulos liikkumaan ja leikkimään. Onhan lapsella varmasti säänmukainen vaatetus? No tottakai! Ymmärrän, että lapsen on terveellistä liikkua ja leikkiä, mutta en ole koskaan tajunnut, miksi sitä pitäisi tehdä väkisin säällä kuin säällä. ”Ulkoilu on vain pukeutumiskysymys!” Niin on, ja siksi se onkin joskus niin vastenmielistä.

Lapsuudesta kyllä muistan, että ulkoilu ei juurikaan katsonut säätilaa: leikittiin silloin kun leikittiin ja ryömittiin kuralätäköissä ja ties missä kurahousut ja kurakamppeet päällä. Mutta mitä isommaksi tulin, sitä enemmän aloin inhota ulkoilua. Lenkkeily on aina kuulunut ohjelmistooni, se on oikeastaan kesäisin tapahtuvan pyöräilyn lisäksi ainoa tapa ulkoilla, josta nautin. Itselleni ulkoilu tarkoittaa pääosin sitä päämäärätöntä toikkarointia pihalla, jossa yritetään keksiä edes jotain järkevää tekemistä ilman että menee hermo. Minun päähäni ei ole koskaan mahtunut, miksi minun pitää vuorata itseni puolella vaatekomerolla ja änkäytyä ulos seisomaan ja ärsyyntymään. Lapset voivat leikkiä hippaa ja pelata palloa ja istua hiekkalaatikolla, mutta minä en siitä nauti YHTÄÄN. Onneksi on mummot ja papat, jotka kirmailevat pihalla ja istuvat hiekkalaatikolla ja käyttävät lapsia puistossa. Minulle se on vain henkilökohtaisesti hyvin vastenmielistä. Kesällä voin käydä leikkipuistossa, ja tehdä vaikka ja mitä, mutta silloinkin se ulkona haahuilu ja väkisin yrittäminen on todella väsyttävää ja raivostuttavaa. Aivoton sinkoilu sinne tänne on muutenkin ärsytyslistani kärjessä. Voin vaikka haravoida tai lapioida, jos on ihan pakko mennä ulos. Kunhan on jotain järkevää tekemistä. Mutta haluan tehdä sen sitten yksin, ilman että joku koko ajan hajottaa lehtikasat tai haluaa laskea mäkeä siitä kasasta, josta lapioin. Lumiukkoja voin tehdä, mutta sekin on todella rasittavaa, jos joku koko ajan yrittää tunkea keppiä vaivalla väkerretyn lumiukon silmään.

Ulkoilu on todellakin pukeutumiskysymys. Mitä kylmempi ilma, sen enempi vaatetta. Kesällä voi mennä helposti ulos, koska vaatekertoja ei ole useimmiten kuin se yksi, joka on yleensä jo valmiiksi päällä. Syksyisin ja keväisin mukaan tulee haalarit, housut, takit, pipot, hanskat, kaulurit, villasukat, fleecetakit, välihousut. Hyvällä tuurilla vielä kurahousut, kuratakit, kurakinttaat ja kumpparit. Sen jälkeen toppaa ja villaa ja kaikkea muuta paksua ja kutittavaa. En ole tähän mennessä tavannut vielä yhtään äitiä tai päiväkotitätiä, joka oikeasti nauttisi näiden pukemisesta kiljuvan ja rimpuilevan etanan päälle. Myös pelkkä seuraavan aamun vaatteiden valmistelu saa aikaan harmaita hiuksia: mikä on lämpötila? Sataako siellä? Pitääkö laittaa lenkkarit, jos lapsella on liikuntaa, mutta ulkona sataa? Entä kun on pari astetta pakkasta? Pärjätäänkö vielä välipuvulla vai kaivetaanko toppahousua sängyn alta? Tuleeko lapsella kylmä pelkillä kumppareilla, vai pitäisikö laittaa jo toppakenkää? Ja ne vaatteet, jotka on laittanut illalla pitkällisen pohdinnan jälkeen valmiiksi, ovat aamulla kuitenkin ihan väärät. Siellähän sataakin kaatamalla. Oho, siellähän onkin enempi pakkasta. Kyllä ei sääsammakko tiennyt taas yhtään mitään. Ei auta kuin kaivautua taas sängyn alle.

Ja kun lapsi on heitetty pihalle, alkaa oma pohdinta. En voi kuvitella mitään vastenmielisempää vaateyhdistelmää kuin se perusnormisuositusulkoiluvaatetus: joku merinovillakerrasto (pelkkä ajatus jo siitä pienestä kauluksesta oksettaa), sen päällä vetoketjullinen fleecetakki (auta armias, jos olisi vielä pään yli vedettävä, pelkkä ajatus siitä hiusten sähköpurkauksesta on ihan kaamea) ja välihousut, joka puristaa mamman mahamakkaraa aina jostain kuitenkin. Siihen päälle vielä välikausipuku, välikausihousut, tuhannen painavat goretexit, pipoa ja hanskaa. AAARGH!! Ja näillä pitäisi seistä ulkona ja NAUTTIA olostaan. Ja yrittää ehkä vielä tehdä jotain, kun pelkkä oleminen on jo haastavaa. Tai jos on pakkasta, niin toppatakki ja toppahousut, koita siinä nyt juosta ja kirmailla sitten, kun olo on kuin Michelin-ukolla.

Ja kyllä, vaatetta pitää olla paljon, koska palelee. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin seistä pihalla joku ruumiinosa jäässä. Ja tuntuu, että vaikka laittaa mitä, niin aina on kylmä. Tai sitten lenkkeillessä liian kuuma. Toisia tämä lämpötilojen vaihtelu ei tunnu häiritsevän. Mummi voi kirmailla pihalla niska märkänä, mutta minulle tulee todella vastenmielinen olo, jos vaatteet hiostuvat ja kostuvat. Samoin jos minua palelee, niin silloin minua palelee, enkä pysty keskittymään yhtään mihinkään muuhun. En saa mielestäni millään sitä kylmyyttä, märkyyttä tai hiostunutta vaatetta, vaan haluan siitä tunteesta eroon NYT. Samoin heti ulkoilun jälkeen haluan ulkoiluvaatteet mahdollisimman pikaisesti pois päältä, vaikka ne eivät olisikaan mainittavan kosteat. Aiemmin luulin, että tämä on ihan normisettiä, mutta myöhemmin tajusin, että toisia ei todellakaan tunnu häiritsevän litimärkä paita ja sadetakki.

Valikoivana vaatehtijana joudun siis tekemään kompromisseja. T-paita kutittaa kainaloista, joten pidän aina hihatonta paitaa. Sen päälle joku väljä neuletakki, jossa ei ole villaa eikä muita sähköisiä eikä kutisevia ainesosia. Tai se fleecetakki, jota siedän pieniä pätkiä kerrallaan. Hupparia ei missään tapauksessa, koska huppu painaa selkää ja jää inhottavasti takin alle. Takki, joka ei kiristä, purista eikä hankaa ja housut, jotka eivät purista mahamakkaroita. Kaulahuivit yököttää jo lähtökohtaisesti, joten sen täytyy olla pehmeää ja huomaamatonta materiaalia. Ei villaa missään tapauksessa. Pipokin on jo yksinään melkoinen valintaprosessi jo ihan sen vuoksi, että päässäni on aina nuttura. En voi sietää YHTÄÄN sitä, että hiukset pyörivät niskassa ja kaulassa, varsinkaan sähköisenä. Tarpeeksi värisyttävää katsella toisia ihmisiä, jotka viilettävät pitkin talvea hiukset auki.

Ja entäs se sade sitten? En tiedä kuinka moni oikeasti nauttii kylmästä vedestä naamallaan, mutta minä en nauti. Lämmin kesäsade on asia erikseen. Sadetakki kuuluu vaateinhokkien top kolmoseen. Kumpparit on sentään helpot, kivat ja mukavat päällä ja saatan lompsutella niillä kuivemmallakin kelillä. Vanhempi pojista inhoaa myös vesisadetta. En ole saanut selvää miksi, mutta ehkä siitä samasta syystä kuin itsekin. Se vaan on yksinkertaisesti inhottavaa.

Kannattaako nähdä tämä kaikki vaiva? Ilmeisesti toisten mielestä kannattaa. Eikö ulkoilun pointti olisi nimenomaan se, että virkistyy ja saa energiaa? Minulta se tuntuu lähinnä vievän sitä energiaa. Jos asiasta ei nauti pätkääkään, miksi sitä olisi pakko tehdä? Jos saan energiaa siitä, että leivon muffinsseja ja katson elokuvaa, niin eikö lopputulema ole joltain osin sama? Tai kudon vantusta ja vilkuttelen ikkunasta peltoa kiertäville hiihtäjille? Että virkistyn ja nautin siitä, mitä teen? Kun en ole ulkoilmaihminen, niin miksi yrittäisin väkisin hankkia itselleni vain lisää ärsytystä ja pahaa mieltä vääntäytymällä sinne, minne en halua mennä? Muille se suotakoon kaikin mokomin. Ei heidänkään ole pakko kutoa sukkaa, jos se ei ole heidän lempipuuhaansa. Kirmailkoon he pitkin metsiä. Minua kutominen kuitenkin rentouttaa ja rauhoittaa, metsässä rämpiminen ei.

Juoskoot mummit pitkin pusikoita lapsien kanssa, minä en siihen osallistu. Paistakoot makkaraa ja hiihtäkööt, minä kudon sukkaa sisällä. Luojan kiitos, lapset ulkoilevat päiväkodissa ja koulussa niin aktiivisesti, etteivät illalla halua enää ulos. Minä saan raitista ilmaa ihan tarpeeksi silloin kun käyn lenkillä tai potkuroin tai pyöräilen hikipäässä hakemaan lasta päiväkodista. Ja jos liikuntaa tarvitaan sadesäällä tai pakkasella, niin laitan zumbavideon pyörimään.

Ja mikä autuuden päivä se olikaan, kun lapset jossain vaiheessa sanoivat menevänsä pihalle kahdestaan ilman minua. Kuikuilin ikkunasta vähän väliä, että eikö ne tosiaan tarvitse minua sinne jäätymään ja hihkuin ja tuulettelin sisäisesti, kun kävi selväksi, että eivät tosiaan tarvitse. Voiko tällaista onnea ollakaan? Lapset leikkivät lumilinnassa keskenään ja äiti voi kutoa sukkaa ja katsoa jakson Supernannya.

Raitista ilmaa? Kyllä kiitos. Silloin kun käyn lenkillä yksin tai yhdessä jonkun juttukaverin kanssa. HYVÄLLÄ ilmalla. 

-Laura