Pienen pojan elämää: joululahjatoiveita

 

Lelukuvastoja on tupsahdellut postilaatikkoon viime viikkoina ihan urakalla. Tästäpä innostuneina pojat päättivät tietysti kirjoittaa joulupukille. Tässä hieman ajatuksiamme joululahjatoiveista, tyttöjen ja poikien leluista, sekä ylipäätään pienistä ihanista pojistamme. 

 

LAURA

Pojat ottivat homman tosissaan: isoveljen ohjeilla jokainen toive kirjattiin omaan laatikkoonsa, jotta pukki erottaisi ne paremmin toisistaan. Pukkia lepyteltiin myös sydämin ja erivärisin tekstein. Pikkuveli seurasi urhoollisesti ohjeistusta ja sai raapustettua omankin kirjeensä valmiiksi. Pientä kompastelua aiheutti sana SQUISHMALLOWS. Kirjeet laitettiin kuoreen ja vietiin terassinoven viereen odottamaan tonttua, joka on ne joka joulu siitä hakenut. Jätettiin myös pipareita tontulle evääksi. Kirjeet olivat hävinneet aamulle ja tilalle oli jätetty kaksi tikkaria sekä kortti, jossa kiitteli kirjeistä ja muistutti, että olkaahan reippaina.

Olin yllättynyt lahjatoiveiden maltillisesta määrästä, sekä siitä, että välillä toiveita oli jopa haastavaa keksiä. Pojat selasivat kaikki lelulehdet läpi, kumpikin omalla tavallaan. 5-vuotias selasi sivut vauhdikkaaseen tyyliinsä ja kiinnitti huomiota ainoastaan vauvanleluihin: ”Nämä on jo ihan pienille, en mä tämmösiä enää ainakaan tarvi.” Pari pientä juttua sattui lehdistä silmään, mutta eipä juuri muuta. 7-vuotias selasi omaan hartaaseen tyyliinsä lehdet läpi ja mietti ja pohdiskeli, voikohan joulupukki mahdollisesti toteuttaa tällaista ja tällaista toivetta. Entä pitäisikö olla joku varavaihtoehto, jos tätä ei pukin mallistosta löydy? Entä ymmärtääköhän pukki, jos leivontaessuun ei ole laittaa kokonumeroa, osaakohan se arvioida minkä kokoinen olisi sopiva? Täytyyköhän rakettiliukuriin laittaa merkki, jotta pukki tietää minkälaisesta liukurista on kyse?

Koululaisen toiveet koostuivat tänäkin vuonna kaikesta muusta kuin ”perinteisistä” poikien leluista. Autot ja Nerf-pyssyt eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa, vaan ne selattiin nopeasti ohi. Tämä tuumailija ei ole ollut koskaan kiinnostunut supersankareista eikä pyssyleikeistä, ei oikein autoistakaan. Toivelistalla oli jälleen taloja ja pehmoja. Häntä kiinnostaa vallan hirmuisesti rakentaa erilaisia mökkejä, taloja, kaupunkeja ja karttoja. Jokainen liikenevä pahvilaatikko on otollinen norsun koti tai pupukaupungin huoltoasema. Näiden lisäksi hän rakastaa ylikaiken pehmoystäviä, joita sängyssäkin on niin paljon, ettei sekaan meinaa sopia. Kaikki ovat tärkeitä ja rakkaita, mitä pehmeämpiä ja söpömpiä, sen parempi. Toivelistalla oli siis jälleen kaikenlaista karvallista ja karvatonta, pinkistä possusta isosilmäisiin yllätysystäviin. Nämä ovat hänen oma juttunsa, ja saavat olla. Mieluummin äitikin norsuja hoitelee kuin väistelee pyssyohjuksia.

Pienemmän pojan listalla korostuivat hänelle tyypilliseen tapaansa pelit, pulmat ja käytännönläheiset lahjat, kuten yöpaita ja värikynät. Hänkään ei ole kiinnostunut supersankareista eikä autoista. Pehmolelut ovat ihan ok. (Viime jouluna kysyin, että tuokohan joulupukki yhtään uutta pehmolelua. Poika käänsi kylkeä sängyssä ja tokaisi: ”No ei haittaa jos ei tuo. Näillä mennään.”) Tämä poika rakastaa lautapelejä, ja niitä pelataankin lähes joka päivä. Uutena kiinnostuksen kohteena ovat pakopelit, joita äiti pelaa tabletilla. Hänelle itselleen on ladattu lasten pakopelejä, ja hän onkin niissä äärimmäisen taitava. Myös äidin vaikeammissa peleissä hän on haka avustaja: ”Hei toi kuuluu tuohon ja tässä on vinkki tuohon seuraavaan tehtävään.” Mielestäni ei mikään huono kiinnostuksen kohde, sillä kehittää todella paljon loogista päättelyä, hahmottamista, laskemista ja syy-seuraus-suhteiden tunnistamista. Tämän myötä myös erilaiset palapelit ja pulmat sujuvat helposti. Pelien lisäksi hän rakastaa esiintymistä ja tanssimista, ja elääkin puolet vapaa-ajastaan jossain ihan omissa universumeissaan ääniefekteineen ja esiintymisasuineen.

On ihanaa huomata, miten kummallakin pojat on omat tärkeät juttunsa ja kiinnostuksen kohteensa. Toinen rakentelisi päivät pitkät norsukyliä ja pupujen rautatieverkostoa, toinen pähkäilisi koodipulmia ja ottaisi vielä yhden erän sanapeliä. On ollut oikeastaan mukavaa huomata, että poikia ei kiinnosta juurikaan vielä se, mitä toiset lapset leikkivät tai anna toisten mielipiteiden vaikuttaa omiin juttuihinsa. Lisäksi on riemukasta huomata, miten omat temperamentti- ja persoonallisuuspiirteet alkavat näkyä koko ajan voimakkaammin: isompi on hiljainen ja herkkä pohdiskelija, joka haluaa istua yksin väkertämässä omia juttujaan, toinen hyppii ja pomppii viltti harteillaan ja esittää kuningasta tai kummitusta, vaatii yleisöä ja pelikaveria, eikä jaksa kauan samaa asiaa. Molemmilla on loputon mielikuvitus, mutta se ilmenee täysin eri tavoin.

Molemmat ovat täysin omia persooniaan ja omanlaisiaan ja se on ihan hirveän ihanaa seurattavaa. Molemmat lapseni ovat poikia, mutta etukäteen en olisi ikinä osannut kuvitella, miten omanlaisiaan pakkauksia heistä voi tulla. En koskaan saanut niitä autonpöristelijöitä, hämähäkkimiehiä tai jääkiekkomestareita (enkä niitä kyllä jäänyt kaipaamaankaan), vaan kaksi ihan tosi mielikuvitusrikasta ja suloista kaveria, jotka tuulettavat antaumuksella äidinkin muumioituneita käsityksiä pojista ja poikien maailmasta. Hyvä niin.

ANNA

Meilläkin eletään lelulehtisten aikaa. Lähtökohtaisesti koen ärsytystä, että ne ohittavat ei ilmaisjakelua- pyynnön, mutta samalla huomaan myös itse olevani hieman innoissani. Lelukuvastot yhdistyvät omassa mielessä lapsuuden joulun odotukseen, jännitykseen, innostukseen ja kihelmöivään oloon. Siihen sekoittuu pitkästä aikaa esille otettujen talvikenkien pehmeys ja piparitaikinan maistelu. En muista, että olisin lukenut lehtisiä ahnehtien, vaan enemmänkin kiinnostuneesti ja omia mieltymyksiä puntaroiden. 

Minusta näyttää, että 4-vuotias ohitti kuvastot kohtalaisen nopeasti. Tutki, halusi kaiken, tutki ja sitten päätyi nostamaan muutamat toiveet toivelistalle. Itse sen sijaan olen palannut niihin yhä uudelleen (nolottaa). Mietin minkälaisia leluja olisin valinnut lapsena ja minkälaisia leluja sisäinen lapseni valitsisi nyt 2020- luvulla. On myös mielenkiintoista nähdä, mitä ne lelut ovat, josta kuulee puhuttavan, mutta mitkä eivät ole konkreettisesti tulleet meidän elinpiiriimme. Ennen kaikkea huomaan pohtivani sitä, mistä oma lapseni pitäisi eniten ja mikä toisi hänelle iloa. Se on sinänsä aika hellyyttävää huomata, koska samat lelut tulevat todennöisesti tunkeutumaan jalkapohjaani ja kamppaamaan minua yön pimeinä tunteina. Samalla poden huonoa omaatuntoa, että yritän ostaa ilon aiheita mainoskuvaston kautta. Toivottavasti poikanikaan ei tule muistamaan joulun odotuksesta lelulehtisiä itsessään, vaan tunnelman kokonaisuudessaan.

Lelut sinänsä toimivat ihanina käytännön merkkeinä siitä, minkälaiset asiat juuri tätä persoonaa kiinnostavat. Merkit ovat nähtävillä jo hyvinkin varhain. Toki samalla mieltymykset muuttuvat ajan ja oppimisen mukana. Itse ajattelin ennen poikani syntymää, että hän saa valita itse lelut, joista pitää. Ajattelin, että perinteisillä tyttöjen ja poikien leikkien tai lelujen erotteluilla ei ole mitää merkitystä. Koin jossain vaiheessa suurta hämmennystä siitä, että lempileluiksi alkoivat kuitenkin muodostua perinteistäkin perinteisemmät autot kaikista moderneista pyrkimyksistäni huolimatta.  Itse asiassa se on ollut hyvin opettavaista minullekin. Ennen kaikkea sen havainnon vuoksi, että lapsi saa toteuttaa itseään juuri siinä leikissä, minkä itse kokee mieluiseksi. Lisäksi tunnen nykyisin kymmenittäin autonmerkkejä ja kiinnostavia yksityiskohtia auton mekaniikasta. Leikin itsekin autoleikkejä lapsena, mutta nyt olen löytänyt niihin syvempää ulottuvuutta. Saattaisi jopa olla, että 2020-luvun sisäinen lapseni jää pidemmäksikin aikaa lelukuvastojen autosivujen pariin.