Korvamadot meditoimassa hiljaisuuden retriitillä

 

 

Luin Hesarin kesäliitteestä jutun, jossa toimittaja oli kokeillut hiljaisuuden retriittiä viikonlopun ajan ja pitänyt siitä kovin, vaikka alkuun olikin ollut epäilevällä kannalla. Olen myös herkkyysryhmissä pyöriessäni törmäillyt näihin hiljentymisviikonloppuihin ja muihin meditaatio- / mindfulness – harjoituksiin melko usein. Niistä on varmasti paljon apua, jos pää on tällainen vuoristoratasirkus kuin monilla erityisherkillä on, mutta aloin pohtia, mitenhän minun kohdallani kävisi? En ole koskaan tällaiseen osallistunut, harjoituksia tehnyt kyllä omatoimisesti, mutta jostain syystä ajatus tuntuu pelkästään ahdistavalta, ei rauhoittavalta. En tiedä, ehkä hiljaisuus tekisikin hyvää surraaville aivoilleni, mutta tässä muutamia näkökohtia, miksi en koe tällaista miellyttävänä.

Olen ymmärtänyt, että hiljaisuuden on tarkoitus auttaa keskittymään hetkeen, omiin tuntemuksiin ja ajatuksiin. Kiireisen suorittamisarjen sijasta moni kaipaa aikaa ajatella lauseet loppuun ja kaivella oman päänsä aivoituksia rauhassa. Rauhoittuminen laskee stressitasoja, rentouttaa, selkeyttää ajatuksia ja auttaa oman kehon ja ajatusten hahmottamisessa. Erittäin kaunis ajatus, mutta minulle ei vain ole (vielä) toiminut.

Päässäni toimii jatkuva ajatussirkus ja automaattinen analysointikoneisto. En tee sitä tietoisesti, mutta tarkkailen jatkuvalla syötöllä ihan kaikkea ja analysoin kaiken puhki. Vietän pääni sisällä paljon enemmän aikaa kuin ”normityyppi” ehkä keskimäärin, joten oma aivotoimintani ja ajatuksenjuoksuni on vuosien varrella tullut minulle melko tutuksi. Tiedän, on todella vaikeaa keskittyä TÄHÄN hetkeen, kun ajatukset surraavat menneessä, tulevassa ja kaikissa muissa yksityiskohdissa. Jos yritän hetkeksi istahtaa alas, aivoni alkavat heti suunnitella kaikenlaista mielenkiintoista. Voin kyllä istua pitkänkin hetken ja vain tuijotella pihan pensasaitaa, mutta samalla saatan kirjoittaa päässäni yhden blogitekstin tai kappaleen kirjasta. Vaikka varoittelen poikiani unohtumasta suihkuun, unohdun sinne itse: suihku on yksi parhaista paikoista ajatella ja laatia valmiiksi suunnitelmia a, b ja c.

Mutta auta armias, jos joku käskee unohtamaan ajattelun ja keskittymään tähän hetkeen, tai keskittymään vain tarkastelemaan omia ajatuksiaan ja niiden liikkeitä! Pelkkä ajatus hermostuttaa ja saa minut kiemurtelemaan. Ei sillä, että en haluaisi ajatella (teenhän sitä koko ajan) tai että minua hermostuttaisi tarkastella mitä päästäni löytyy (tiedän mitä sieltä löytyy), vaan juurikin siksi, että teen sitä koko ajan. Miksi haluaisin tehdä sitä entistä aktiivisemmin? 

Olen hyvin tottunut siihen, että päässäni vaeltaa kunnon amerikkalaistyylinen autobaana, jossa ajatusta sinkoaa lujaa vauhtia monen kaistan verran joka suuntaan. Ei se minua hämmästytä yhtään, ja tulen sen kanssa hyvin toimeen. Jos minun sen sijaan täytyy mennä seisomaan keskelle moottoritietä ja tutkailemaan jokaista miljoonaa ohiajavaa autoa, sen muotoa, väriä ja mallia, pohtimaan minne se on menossa ja mistä tulossa ja mitä se haluaa minulle kertoa, sekoan välittömästi. Ei ole mitenkään mahdollista! Ja jos yritän olla niin kuin moottoritietä ei olisikaan, sekin tekee minut sekopäiseksi. Voin yrittää tuijotella pihan pensasaitaa, mutta on aivan mahdotonta pysäyttää moottoritietä vain menemällä sen keskelle seisomaan ja huitomaan. Tulen aivan taatusti yliajetuksi.

Olen yrittänyt käydä joogassa joskus vuosia sitten. Samoin yritin joku vuosi sitten käydä rentoutus- ja venyttelykurssilla, joka oli vähän samantyyppistä, hiljaista, rauhallista oman kehon huoltamista. Jaksoin molempia sinnillä vuoden, loppuvuodesta olin jo hermoromahduksen partaalla. Aluksi näissä oli ihan mukavaa ja rentouttavaa. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun aloin tulla siellä ärtyneeksi. Iltaisin tehdyt jooga- ja rentoutusharjoitukset eivät auttaneet nukahtamaan, vaan sen jälkeen oli vaikea saada unta, koska hetkeksi blokatut ajatukset kävivät moninkertaisella voimalla päälle. Minun oli myös todella vaikea keskittyä omaan hengitykseeni, sillä aloin helposti hyperventiloimaan ja kontrolloimaan hengitystäni tietoisesti. Jos keskityn hengitykseeni, alan automaattisesti ohjailla sitä, eikä se löydä enää luonnollista rytmiään. Tulee huono olo. Hengitys palautuu heti automaattiohjaukselle, jos alan ajatella jotain muuta. Tarkoitus on TARKKAILLA, ei kontrolloida, mutta en voi sille mitään.

Rentoutuminen teki keholleni hyvää, mutta pääni huusi tuskasta. Menin aivan liian nopeasti alivireyden puolelle, olotilasta tuli ärtynyt ja veltto. Vaikka monen optimaalinen tila voi löytyä näistä harjoituksista, minun optimaalinen tilani ei siellä ollut. Loppuaika meni yleensä vilkuillen kelloa, joko täältä saa lähteä, en vain kestä enää tätä hiljaisuutta ja rauhoittumista. Vaikka kehoni oli rauhallinen, pääni huusi tekemistä, liikettä, nähtävää ja ajateltavaa. Keskittyminen tähän hetkeen oli vaikeaa, sillä en millään jaksanut enää seisoa moottoritiellä huitomassa ja vahtimassa. Autot olisivat ajaneet nätisti, mutta kun menin sinne sohimaan, ne vain sotkeutuivat entisestään ja törmäilivät miten sattuu. En osannut ohjailla niitä lempeästi. Oli olo, että ihan kuin se normaali taustakohina, joka päässäni viilettää, olisi yhtäkkiä käännetty täysille ja minun oli pakko tuijotella ja tarkkailla sitä liian isolla volyymilla soitettua sekasotkua. Kuin taustamusiikki, jonka joku yhtäkkiä vääntää täysille ja sanoo, että keskity nyt kuulostelemaan tunti sitä.

Minun oli myös vaikea keskittyä omaan suoritukseeni, kun samassa salissa kahisi parikymmentä muuta tyyppiä, joita oli jollain sivuaivolla tarkkailtava koko ajan, vaikka ei kuulunut harjoitukseen. Sekin on automaattireaktio. Kirjoitimme kirjassamme Herkkää arkea, miten laumansuojelijoiden on mahdotonta poistaa toiminnasta sitä aivolohkoa, joka skannaa ympäristöä petojen varalta. Ei pysty. TIEDÄN, että vieruskaverini ei ole millään tavalla uhka, vaan hän tekee vain vieressä omaa suoritustaan, mutta jokin aivolokeroni haluaa silti varmistua asiasta. Se tutkailee katossa repsottavaa laattaa ja pohtii, tipahtaakohan se jonkun päähän, käytäviltä kuuluvia ääniä, haistelee ympäristöä. Vaikka kuinka huutaisin sitä olemaan hiljaa ja keskittymään, en vain pysty, koska aivoni toimivat niin. 

Hesarin jutussa retriitillä majoituttiin yhteishuoneisiin, joissa ei kuitenkaan saanut jutella kaverille mitään. Minun olisi aivan mahdotonta asua toisen kanssa samassa huoneessa noin lähtökohtaisesti, sillä tarkkailen hänen liikkeitään, eleitään ja kaikkea mahdollista muutenkin. Jos ei saa edes puhua, joutuisin koko ajan arvailemaan ja tulkitsemaan häntä vielä enemmän (kun ei saa edes kysyä onko hän menossa vessaan tai lähdetäänkö jo seuraavaan harjoitukseen?). Sekoaisin kaikista analyyseistäni niin, etten varmaan nukkuisi stressiltäni lainkaan. Introverttina en erityisemmin nauti keskusteluista, mutta puhuminen sentään auttaa tietyissä tilanteissa vähentämään liiallista arvailua ja tulkintaa. 

Aiemmin luulin, että vika oli keskittymiskyvyssäni, kun en osannut rauhoittua: olen varmaan jotenkin viallinen, kun en siedä tätä. Myöhemmin olen tajunnut, että vika ei ollut varsinaisesti minussa, vaan siinä, että ympäristö ei ollut aivotoiminnalleni optimaalinen. Vaikka moni muu rauhoittuu ja oma kehonikin rauhoittuu, pääni ei rauhoitu. Se rauhoittuu ihan muissa paikoissa ja olotiloissa. Minun optimaalinen tilani ei ole samanlainen kuin hirveän monen muun erityisherkän on. On aivan turha yrittää väkisin vääntää, jos siitä tulee huono olo, vaan tehdä asioita, joissa aivoni oikeasti lepäävät. Vaikka meditointi olisi kuinka muodikasta ja trendikästä, minun on sitä aivan turha tehdä, jos siitä tulee ärtynyt olo.

Olen aiemminkin puhunut korvamadoistani (mm. tekstissä Korvamato radioaalloilla), joista tunnistan selkeästi oman alivireystilan. Siinä missä toiset pystyvät olemaan hiljaisuudessa pitkiäkin aikoja, minä en pysty. Jos aivoiltani lakkaa aktiivinen tekeminen, ne alkavat keksiä omaa puuhaa, useimmiten juuri korvamatojen muodossa. En erityisemmin nauti siitä, että päässäni sahaa jokin kertosäe non-stoppina koko sen ajan, jolloin pitäisi vain olla ja kuulostella hiljaisuutta. En saa säädettyä korvamatoa pois, vaan mitä enemmän yritän väistellä sitä, sitä kovemmalla volyymilla se huutaa. Korvamadot ovat useimmiten tarttuvia renkutuksia, osa oikein hyviäkin biisejä, mutta kun samaa kertosäettä on huudatettu pari tuntia, niin kyllä siinä alkaa säikeet pikkuhiljaa sekoilla. Korvamatoon saattaa auttaa, jos kuuntelee kyseisen kappaleen oikeasti ja vaihtaa sen sitten tietoisesti toiseen kuuntelemalla jonkin toisen kappaleen. Valitettavasti korvamadot kuitenkin poimivat minkä tahansa kappaleen sieltä täältä ja mitä enemmän inhoan kyseistä kappaletta, sitä enemmän sen soiminen tietysti ärsyttää.

Korvamatojen lisäksi pääni keksii myös muuta kivaa ohjelmaa. Se saattaa olla vaikkapa erilaisten keskustelun veivaamista edestakaisin, eli sitä miten olisi pitänyt sanoa, mitä kukakin sanoi, miten keskustelu olisi voinut edetä toisella tavalla, mikä siinä oli mielenkiintoista, tarkoitti tämä oikeasti tarkoitti sanoessaan noin, tulikohan selväksi että minä tarkoitin… Keskustelu voi olla aivan hyvin eilinen, viimeviikkoinen tai vaikka vuodelta 1998. En tiedä, onko ihmisistä ylipäätään rattoisaa keskustella oman päänsä sisällä vuoden 1998 keskustelua, mutta minusta se ei ole erityisen virkistävää. Se on ÄRSYTTÄVÄÄ!!

Tarvitsen siis välttämättä jotain taustamelua, kuten äänikirjan tai musiikkia, jos yritän keskittyä tekemään jotain. Myös ajatusten kulkeminen nätisti ja aktiivinen ajattelu vaativat pientä taustatasoitusta. Saatan lenkillä kuunnella äänikirjaa, jota en välttämättä kuitenkaan kunnolla edes kuuntele, mutta taustasorina auttaa minua keskittymään omiin ajatuksiini ja pitää ne kasassa ilman korvamatoja. Kuuntelen ruokaa laittaessani musiikkia, koska en muuten tiedä miten ruokaa tehdään, ja sitä on ylipäätään melko vaikea tehdä, jos päässä soi Portion Boysin Sierralla Nevadaan tai Käärijän Cha Cha Cha (poikani lempikappaleita).

Olisi siis hirveän vaikea olla koko viikonloppua kuuntelematta mitään muuta kuin hiljaisuutta. Todennäköisesti jo lauantaiaamuna olisin kypsä (itkuinen ja raivostunut) ja valmis pakkaamaan kamani kuullakseni edes jotain ääntä jostain. Opiskeluaikoina siivotessani iltaisin päiväkotia töissä ei saanut kuunnella musiikkia, joten jouduin toisinani laulamaan imurinvarressa itse, että olisin selvinnyt loppuillan töistäni. Jos hiljaisuutta haluaa, niin sieltä sitä löytyi! En usko, että retriitillä on välttämättä soveliasta laulaa Sierralla Nevadaan kesken meditaatioharjoituksen. Jos nykyään tekisin tuollaista työtä, uhmaisin vaikka väkisin kieltoa, koska TIEDÄN, miten paljon se vaikuttaa työtehooni ja hyvinvointiini. 

Olen siis kehitellyt omia keinojani rentouttaa sekä kehoani että päätäni. Venyttelen tai teen kevyttä kehonhuoltoa omassa rauhassani musiikin säestyksellä tai istun kolme tuntia sohvalla kutomassa villasukan kantapäätä ja kuuntelemassa äänikirjaa. Tällaisen jälkeen oloni on varsin rentoutunut ja miellyttävä, ja aivot toimivat nätisti. Lasten kanssa arki on melkoista meteliä ja härdelliä, mutta sen sijaan että kaipaisin täydellistä hiljaisuutta ja meditointia, kaipaan juurikin tällaisten asioiden keskeytyksetöntä tekemistä täydellisessä flow-tilassa. Flow on tässä se avainsana! 

Olin sunnuntaina koko päivän yksin kotona (aivan huippua!) ja mieheni kysyi illalla, mitä päivän aikana tein. Kudoin kahdet peukalot vanttuisiin ja aloitin pitsineulesukkaa samalla kun kuuntelin kahta äänikirjaa ja kävin lenkillä äänikirjan kanssa. Olipa virkistävä päivä! Tänäänkin olen yksin kotona lasten ollessa kesälomareissulla, joten nautin täysin siemauksin siitä, että saan vain istua tietokoneella täydellisessä flow-tilassa ja käydä lenkillä silloin kun haluan. Tämä on minulle meditaatiota ja läsnäolemista, josta aivoni nauttivat yli kaiken. Myös kehoni rauhoittuu ja voin paremmin pysähtyä tunnustelemaan mitä se kaipaa. 

Hiljaisuus on monelle elinehto ja hermoston lataamisen paikka. Minulle se ei ole. Tai voi olla tietyissä tilanteissa, mutta vain pieniä hetkiä kerrallaan. 

Nuorisoa helposti paheksutaan siitä, että heillä on kuulokkeet päässään joka paikassa, mutta entä jos heistäkin osa on tällaisia samanlaisia korvamato-ärsyyntyjiä, joiden on oikeasti vaikea sietää hiljaisuutta ympärillään? (Todennäköisesti moni on.) Tai ehkä erityisherkkiä, joiden taas on vaikea sietää meteliä ympärillään? (Mistä tietää, kuka heistä kuuntelee musiikkia, vai kellä on vain vastamelukuulokkeet päässään - joka kaipaa oikeasti hiljaisuutta meluisassa ruuhkabussissa?) Syitä voi olla lukemattomia. 

Missä on sinun oma optimaalinen paikkasi ja millaisista asioista se syntyy? Tarvitseeko asioita tehdä sen vuoksi, että ne ovat jonkun toisen mielestä tarpeellisia ja hyviä, vai onko enemmän itsensä kuuntelemista se, että tekee juuri itseä virkistäviä asioita? Jos hiljaisuus virkistää ja rauhoittaa, hakeudu sinne. Jos ei, tee jotain muuta. Keinolla ei ole merkitystä vaan lopputuloksella, eli virkistyneellä, rauhallisella ja hyvällä ololla. 

Omannäköistä, virkistävää ja rentouttavaa kesää! 💚

 

 

Lisää mietteitä optimaalisesta tilasta löydät kirjastamme Herkkää arkea – erityisherkkänä työssä ja vapaalla, ja muista teksteistä, kuten esimerkiksi Korvamato radioaalloilla ja Leikkimis-näivetys.

Muistathan, että kirjaamme saa nyt myös Hidasta Elämää-puodin kautta edulliseen hintaan ja että se on kuunneltavissa äänikirjana nyt äänikirjapalveluissa!