"Enkä pelkääkään tätä maailmaa?" - Jännityksiä pois käärimässä

 

(Vaikka et olisikaan erityisen euroviisufani, voit silti lukea tämän: aika harva meistä ei jännitä mitään. Lopussa monta perusvinkkiä jännityksen lievittämiseen! 👍)

Sitä, mistä kyseinen lainaus pälkähti mieleen, ei varmaan kellekään tarvitse avata. Myös meillä seurattiin viisuhuumaa vihreiden limppareiden ja sipsien (jotka eivät olleet sentään vihreitä!) kera, mutta koska olemme kovin untansa vaalivaa porukkaa (kts. mm. teksti: Joutuin vain nyt nukkumatin luo! (äiti siis)), mieheni oli ainoa joka jaksoi valvoa ääntenlaskun loppuun. Minä ja lapset kuorsasimme siis autuaasti onnemme ohi. Toki katsoimme ääntenlaskun myöhemmin vielä areenasta (vaikka lopputulos olikin jo selvillä), ja totesin, että ehkä sen seuraaminen kello 02 yöllä olisikin käynyt hieman liian jännittäväksi. Pelkkä uusinnan katsominen jo nosti syketasoja sen verran.

Elämä on muutenkin varsin jännittävää, erityisesti jos sattuu olemaan tällainen hyvin ujonpuoleinen introverttiherkkis. Ei siihen euroviisulavoja tarvita että syke kohoaa kiitettäviin lukemiin. Joskus ihan tavallinen kauppareissu voi käydä jännitysnäytelmästä, varsinkin jos siihen liittyy jotain ennalta-arvaamatonta. Jo ihan pelkkä auton tankkaamisen harkitseminen kauppareissun yhteydessä vaatii noin viikon suunnittelun ja etukäteis-tsemppauksen, vaikka toimenpiteenä se ei nyt ehkä ole aivokirurgin osaamistasoa. (Meillä siis mies saa hoitaa tankkailut.) Tai joku pesukonehuoltoon soittaminen, no huhhuh. Jutussa Puhelinkammo taisinkin mainita, että lapsen hammashoitolan varaaminen odotutti parisen kuukautta, ennen kuin sain kerättyä tarpeeksi tsemppiä sen toimittamiseen. (Sitä ei voinut mitenkään hoitaa sähköisesti, tarkistin moneen kertaan.) Jos jännitystä elämäänsä kaipaa, sitä löytyy kyllä melko edullisesti ja yleensä ihan hakemattakin.

Ajattelin, että kirjan kirjoittaminen on sopivasti itsenäistä puuhaa niin, ettei siinä ainakaan tarvitse pätkääkään esiintyä. Hah! En ole ikinä eläissäni ollut näin paineistettuna valokuvauksiin kuin mitä viime aikoina olen ollut. Pelkkä esittelykuvien ottaminen tuntui melkoiselta operaatiolta, ja siihen muutamat lehtikuvaukset päälle, niin kyllä siinä sai kainaloita pariin kertaan kuivailla. Mainoshommat hoitaa pääasiassa muut kuin me, mutta olemme kyllä huomanneet kirjailijapiirejä seuratessamme, miten toiset esiintyvät ties millä messuilla, pitävät luentoja ja esiintyvät päivittäin somessa kirjansa kanssa. Ei vaan onnistu. Tai onnistuisi varmaan, mutta kamalalla hiellä ja tuskalla. Toisilla on ihan helppo tekaista pieni esittelyvideo someen tai vetää kokonaiselle auditoriolle parin tunnin esitelmä omasta aiheestaan, mutta meille se tuntuu aavistuksen vieraalta ajatukselta. Olemme paljon pohtineet, miten (jälleen kerran) sellaisella sosiaalisella, avoimella ja esiintymishaluisella tyypillä on paljon helpompaa mainostaa omaa tekemistään kuin tällaisella, joka suostuisi korkeintaan ojentelemaan kirjaansa piilosta pöydän alta. Toki tätäkin varmasti oppii, ja mitä enemmän kokemusta on alla (meillähän ei siis ole), sitä helpommaksi ja tutummaksi hommat tietysti käyvät. Mutta silti. Eihän sille mitään voi, että jännittää!

Olen ollut kuitenkin huomaavinani jonkinmoista edistystä, josta ei pelkästään voi kiittää luontaistuotekauppojen stressinpoistajia. Jos aluksi olin lähinnä kuoleman kielissä valokuvauksessa, tämä viimeinen meni oikeastaan jo tosi leppoisasti, eikä edes etukäteen jännittänyt niin paljon. On ollut aika jännittävää (heh) huomata, että vaikka en olekaan omalla mukavuusalueellani, selkeästi asioihin jollain tavalla pikkuhiljaa tottuu. Kyllähän koulussakin esitelmien pito jännitti niin, että viikon yöunille sai heittää hyvästit, mutta sitten kun niitä oli paljon ja sai niihin jonkinlaista harjoitusta, toisinaan niitä olikin jo ihan ok pitää.

Ehkä myös se, mitä enemmän ikää tulee (vaikka olenkin toki ikuinen 25v), vaikuttaa siihen, ettei jaksa enää ihan NIIN suurella volyymilla hermota ihan kaikkea. ”Olen minä tästä ennenkin hengissä selvinnyt” ja ”Tuskin tämä nyt ihan maailmankaikkeuden pahin mahdollinen asia voi olla.” Erityisesti jos asioita saa etukäteen rauhassa vatvoa ja pohtia kaikki 754 kauhuskenaariota läpi, loppujen lopuksi itse tilanne tuntuukin jo aika siedettävältä. Ehkä herkän hermoston tarkoitus onkin nimenomaan pehmentää laskua ja antaa keholle ja mielelle aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen. Jos olen pari viikkoa kuvitellut miten a) matkalla kuvaukseen auton rengas puhkeaa pahimpaan risteykseen, b) avaruusolio syö minut matkalla puiston läpi, c) lapsi sairastuu oksennustautiin juuri kriittisenä päivänä ja minä sen mukana, d) kävelen kuitenkin päin kylppärin ovea (kuten eräänä päivänä kävelin) tai kompastun portaissa (kompastuin, en onneksi kuvauspäivänä ja sentään onneksi matkalla ylöspäin) niin että olen kipsissä ja mustelmilla juuri kuvauspäivänä, niin loppujen lopuksi varsinainen kuvauspäivä onkin pelkkää tanssia ja juhlaa, kun se sujuukin ihan vain normaalisti. Herkkis-ujo-introvertti voikin siis iloita jälkeenpäin moninkertaisesti hyvin menneestä suorituksesta ja taputella viikon verran itseään olalle, miten hyvin sitä taas selvisi.

Viime aikoina olen joutunut muutenkin haastamaan itseäni esiintymään, vaikka se normaalisti ei kuulukaan peruspäiväohjelmistooni. Koko tanssivuoteni huipentui esityksiin, joita oli yhteensä kuusi kappaletta, ensin teatterin suurella näyttämöllä, sitten pienemmällä estradilla. En ollut esiintynyt vuosikausiin, viimeksi ehkä joskus 17-vuotiaana. Olin siis hieman skeptinen, miten mahdan selvitä kyseisestä koettelemuksesta, mutta loppujen lopuksi yllättävän kivuttomasti. Kun ensimmäisistä harjoituksista oli selvinnyt, ei oikeastaan enää hirvittänyt, ja lopulta tuntui että olisi tätä voinut tehdä enemmänkin. Tässä auttoi tietysti se, että mukana oli mitä parhain ryhmä, yksin ei siis tarvinnut esiintyä ja senkin sai tehdä turvallisesti takarivissä. Eikä tokikaan tarvinnut puhua mitään. Asiaa auttoi huomattavan paljon myös tanssi, joka oli hassua höpsöttelyä, eikä siinä oikeasti kukaan ehtinyt katsoa oliko nilkkani oikein ojennettuna vai ei. Koska olemme myös tällainen harrasteleva ”mummoryhmä”, ei ole niin nöpönuukaa jos ei ihan joka kohdassa onnistu täydellisesti. Lavalla hymyileminen vaati kyllä melkoisia voimanponnistuksia, sillä huulet tuntuivat kramppaavan jokaisesta hymyn yrityksestäkin, mutta jospa en ihan pahasti irvistellyt kuitenkaan.

Oli myös jännää huomata, että vaikka mieli ei olisi jännittänyt, ehkä keho jollain tavalla alitajuisesti jännitti, sillä jalat olivat tuon jälkeen aivan umpilukossa. Jännitys kai valui jotenkin vasempaan sääreen. No, mutta siitäkin selvisi parilla hierontakäynnillä. Onhan se toki vaikeaa tanssia jalka krampissa, mutta lavalla on niin adrenaliinihöyryissä, ettei siinä mitään kipua tunne.

Kyllä tällaiset koettelemukset tuovat paljon lisää varmuutta siihen, että vaikka jännittäisikin, niin kyllä minä aina jotenkin pärjään. Ja kun tekee enemmän, niin ei sitten niin paljon jännitäkään. Ehkä se alku on aina se kaikkein vaikein. Lopussa alkoi olla jo olo, että ei nyt vielä lopeteta, lisää lisää! (Johtunee ehkä siitä adrenaliinista sitten.)

Jäin muuten (tapani mukaan) miettimään tuota Käärijän syvällisempää sanomaa: Mikä meissä suomalaisissa oikein on, että ei vain voi mennä tanssimaan, jos ei ole ottanut alle useampaa pina coladaa? Mikä se on se valtava häpeä ja uskalluksen puute, joka vainoaa meitä, menimmepä mihin tahansa? ”En oo arkena tää mies laisinkaan” – no, voisiko olla? Miksi meidän pitää elää koko viikko jossain hirvittävässä häpeäkuoressa, joka viikonloppuisin murretaan jollain alkoholipitoisella – vasta sitten voi mennä tanssimaan? Mietin, kumpi oikeastaan on rohkeampaa: se, että sosiaalisena ja rohkeana tyyppinä pääsee alkoholin vaikutuksen alaisena tanssimaan ja irrottelemaan vai se, että ujona introverttiherkkiksenä menee silti ilman alkoholin apuja, vaikka oksettaa, pyörryttää ja ahdistaa?

Ja jos jännittää, niin mitä sitten? Antaa jännittää? Eikö se ole vähän noloa, että joutuu juomaan ne pina coladat peittääkseen sen jännityksen, koska ei KEHTAA jännittää? Onko jossain taustalla taas se mystinen ajatus siitä, miten coolisti PITÄISI olla, ja kun ei nuo muut koskaan mitään jännitä? Siinäkin mielessä on aika kivaa olla ”mummoryhmässä”, jossa jokainen voi rohkeasti myöntää että nyt kuule hampaat kalisee, jalat tärisee ja huulet kramppaa. On yllättävän kivaa tietää, että en ole se ainoa, vaan kyllä jokaista jollain tavalla jännittää. En tiedä, miten jossain teinien tanssiryhmässä – kehtaako siellä samalla tavalla sanoa?

”Haluun olla sekasin ja vapaa huolista niinku” – Ai, juomillako ne huolet poistuu? Haha! Jos ei oikeasti sen vertaa uskalla katsoa itseään silmästä silmään ja käsitellä niitä huoliaan, niin huonosti on asiat. Kyllä on tämä maa täynnä ahdistusta ja psykoterapian tarvetta, kun luullaan että vain huolia siirtämällä ja välttelemällä ne poistuu. Ei poistu, kun ne vain lisääntyy. Onneksi ehkä nykynuoriso sen alkaa jo pikkuhiljaa tajuamaan ja osaavat hakeutua jo juominkien sijasta sinne terapiaan. Kyllä se jännitys hetkeksi voi poistuakin, mutta kyllä se sieltä palaa aina takaisin kun seuraava viikonloppu koittaa. Sen sijaan kannattaisi ehkä altistaa itseään tahallaan vähän epämiellyttäville kokemuksille ja todeta, että jes, selvisimpäs taas!

Ja onhan se nyt ihan äärimmäisen noloa, ettei osata pysyä siinä sopivalla tasolla. Jos lähdetään selättämään niitä epävarmuuksia ja huolia, niin yleensä ei malteta lopettaa siihen, että oireet on sopivasti lieventyneet, vaan mennään ihan ääripäähän, jolloin Käärijää mukaillen puhe jo sammaltaa, silmä karsastaa ja kaadan päälleni samppanjaa. Sekö se oli se tavoiteltu tila? Eikö tarkoituksena ollut vähän karistaa enintä jännitystä? Voi meitä.

Ei se haittaa, jos vähän jännittää mennä tanssimaan. Eikä aina onneksi ole pakko. On ihan ok katsella sivustakin ja himmailla mukana. Mutta voi itseään vähän välillä haastaa, sillä tavalla lempeästi tökkien. Kyllä minua edelleen hirvittää soittaa sinne hammaslääkäriin, mutta annan sen itsellesi anteeksi. En ainakaan vielä ole kertaakaan jättänyt soittamatta, kun tiedän että selviän siitä kuitenkin.

 

Tähän loppuun pari yksinkertaista vinkkiä jännityksen karkotukseen:💪😎

-          👉  Maadoittava hengitys:

·       Stressaavassa tilanteessa sympaattinen hermosto automaattisesti aktivoituu, mistä johtuu jännityksen oireet (sykkeen nousu, tärinä, kiihtynyt hengitys). Jos saat aktivoitua parasympaattista hermostoa, se puolestaan rauhoittaa, rentouttaa ja tasaa oireita.

·       Hengitä sisään ja puolet pidempään ulos. (Esim. sisään 1-2 ja ulos 1-2-3-4.) Anna hengityksen kulkea ulos niin pitkään kuin se menee, pidä lyhyt tauko, ja vedä jälleen sisään vasta kun tuntuu että keho automaattisesti tekee niin. Toista useampaan kertaan.

·       Kun keskittää ajatukset hengitykseen, myös mieli rauhoittuu ja keskittyy paremmin tähän hetkeen eikä poukkoile niin sekavasti jännittävän asian mahdollisissa kauhuskenaarioissa.

 

-        👉  ”Minulla on ajatus, että…   ”

·       Sen sijaan, että ajattelisit: ”Minua jännittää esiintyä, koska en ole hyvä puhuja.”, käännä sama muotoon: ”Minua jännittää esiintyä, koska minulla on ajatus, että en ole hyvä puhuja.”  à Alat itsekin kyseenalaistaa, onko totta että et ole hyvä puhuja vai kuvitteletko vain niin? Onko joku sanonut, ettet osaa, vai kuvitteletko vain itse ettet osaa? Ja jos joku on niin sanonut, tarkoittaako se silti sitä, että et voisi olla hyvä puhuja ja että sanoja on ehdottomasti ainoana oikeassa? Jos se on vain ajatus, se ei tarkoita, että se olisi totta. Mieti, mitä todellisia faktoja sinulla on kuvitelman tueksi?

 

-          👉  Enemmän jännittää jännityksen oireet kuin itse jännittäminen:

·       Usein tajuaa, ettei itse tilanne niinkään jännitä, vaan enemmän pelkää jännityksen oireiden ilmaantumista ja niistä johtuvaa häpeää. Voisiko kyse olla siis siitä?

·       Jos olet aiemmin vaikkapa kokenut huimausta, tärinää, oksettavaa oloa, hikoilua jne jännittävässä tilanteessa, alat vaistomaisesti ennakoida näiden merkkien ilmaantumista jo etukäteen ja sitä kautta ne ilmaantuvat, mikä taas lisää pakokauhua siitä, että taas jännittää liikaa. Kierre on valmis.

 

Muisto aiemmista oireista à Oireiden pelko à Jännitys à Oireiden ilmaantuminen à Lisäjännitys varsinaisesta tilanteesta

 

·       Jos oireet ovat pääsyy jännitykseen, keskity lieventämään niitä. Aiemmin esitelty hengitys on helppo tapa tähän, mutta avuksi voi käyttää myös esim. luontaistuotekaupoista löytyviä stressioireiden poistosuihkeita tai muita kehoa rauhoittavia tuotteita, kuten lempeää kamomilla/yrttiteetä. Vältä aktivoivia aineita, kuten kofeiinia, energiajuomia ja liikaa sokeria sekä liian rankkaa liikuntaa ennen suoritusta.

·       Jos jännittäminen on hyvin voimakasta ja joudut tilanteisiin usein, myös lääkäri voi määrätä esim. beetasalpaajia rauhoittamaan oloa. Ne eivät poista jännitystä, vaan niihin liittyviä oireita, kuten rauhoittavat liian korkeaa sykettä.

·       Jos onnistut tilanteissa ilman pahoja oireita, ne antavat uskoa selviytymiseen myös jatkossa. En oksentanut tai pyörtynyt – ehkä en seuraavallakaan kerralla?

 

-        👉  Pahin mahdollinen kauhuskenaario:

·    Anna itsellesi aikaa ahdistua oikein kunnolla ja pohtia läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot mitä tilanteessa voisi tapahtua. Mieti, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua ja mitä siitä seuraisi?

·       Jossain vaiheessa päättelyketjua usein tajuaa, miten epätodennäköistä kaikkein pahimman tapahtuminen on. Varsinkaan siitä johtuvat seuraukset eivät ehkä olisi oikeasti niin kaameita kuin olen kuvitellut.

à Oikea tilanne tuntuu helpotukselta ja varsin loistavalta näiden kauheuksien rinnalla.

·       Entä jos kuvittelenkin, miten loistavasti esitys menee? Miten hienosti selviän jännityksestä huolimatta ja miten mahtava olo siitä tulee jälkeenpäin? Kuvittele itsesi tilanteeseen ja elä se läpi niin hienosti kuin se vain voi mennä.

è Jos tilanne ei nyt oikeasti mennyt ihan yhtä loistokkaasti kuin ideaalitilanne, ajatus siitä loi kuitenkin tsemppiä ja uskoa pärjäämiseen, mikä taas paransi oikeasti pärjäämistä.

 

-         👉  Pari vinkkiä takataskuun:

·       Mieti itsellesi valmiiksi pari vinkkiä takataskuun, mitä voit ajatella jos tilanne alkaakin kammottaa.

·       Esiintymistilanteissa perusjuttu on ajatella katsojat alasti, eli vielä nolompaan tilanteeseen kuin missä itse olet (toimii joillain, toisilla ei) tai kohdistaa puhe ja katse henkilöön, joka näyttää aidosti kiinnostuneelta ja kannustavalta (voit sopia sen vaikka etukäteen!). Vastaavia vinkkejä löytyy kyllä googlettelemalla lisää!

·       Olemalla oma itsensä pärjää usein parhaiten. Jos jännittää, myönnä rohkeasti että jännittää. Aika monia muitakin jännittää, mutta eivät kehtaa sitä myöntää. Ole sinä ensimmäinen rohkea!

·       Jos alat sekoilemaan sanoissasi tai teet tanssiliikkeet ihan väärin, ota niistä koppi ja korosta niitä. Yleisö useimmiten luulee, että omituisuudet kuuluvat koreografiaan, ei heillä ole välttämättä tietoa miten asian olisi kuulunut mennä.

·       Jos sen sijaan olet treffeillä, treffikumppanista voi paremminkin olla söpöä ja viehättävää, jos on oikeasti inhimillinen ja aito ihminen, eikä esitä mitään ylivertaista roolia.

·       Miten itse suhtautuisit tilanteeseen, jossa toinen mokaa? Aivan, ehkä ennemminkin lempeästi kuin osoitellen? Entä miten itse katsot toisten esityksiä tai suorituksia? Arvostellen nenääsi pitkin vai hyväksyvästi hyristen? Useimmiten jälkimmäistä? Ehkä toisetkin tekevät kohdallasi niin?

·       Tämä auttaa aina: Eräs opettaja kertoi mielikuvan, jota edelleen muistelen tilanteessa kuin tilanteessa. Joku kuuluisa professori oli tullut esittelemään omaa juttuaan aikana, jolloin luentosaleissa oli vielä piirtoheittimet. Heti alkuun professori oli kompastunut piirtoheittimen johtoon ja kaatunut, jolloin piirtoheitin oli lentänyt lattialle ja hajonnut. Myös professorin silmälasit olivat menneet rikki. Hän oli kuitenkin vetänyt luennon loppuun aivan onnistuneesti. Voiko siis tilanne tästä enää pahemmaksi muuttua? Jos hän selvisi, miksen minä selviäisi?