Paluu "normaaliin" (Voi pahus!)

Joka puolella intoillaan koronarajoitusten poistumisesta: pääsee taas tapaamaan tuttuja, juhlimaan ja kokoontumaan. Introvertti on tästä kaikesta vähän hämmentynyt: juuri kun alkoi tottua tähän mukavan väljään olotilaan, niin ollaankin taas änkeämässä iholle kuin sillipurkissa konsanaan. Pitäisikö tästä nyt olla innoissaan vai ei? Mikä nyt sitten kenellekin on sitä ”normaalia”?

Muistan hyvin tarkasti, miten kuulin koronaviruksesta ensimmäisen kerran. Istuin silmäpolin odotusaulassa ja katsoin aamu-uutisia. Niissä kerrottiin, että Kiinan Wuhanissa on tavattu jokin tuntematon virus, ja sairastuneita on 300. Joku asiantuntija naureskeli, että ei mitään hätää, se on ihan pikkujuttu vaan, eikä se missään tapauksessa tänne Suomeen tule. En tiedä miksi ajatus iski niin voimallisesti ja selkeästi, mutta teki melkein mieli nauraa ääneen: ”Uskokaa tai älkää, tästä tulee vielä TOSI ISO JUTTU.”

Silti se yllätti laajuudellaan kaikki. Olin osannut odottaa sitä tuosta uutispätkästä lähtien, mutta oli tilanne silti todella erikoinen. En ollut osannut edes kuvitella, MITEN iso juttu siitä oikeasti tulisi. Yhtäkkiä oltiin tyhjän päällä: työt loppuivat ja kaikki pakkautuivat koteihinsa. Kukaan ei uskaltanut nähdä ketään kuin ulkotiloissa ja niissäkin hyvillä turvaväleillä varusteltuina. Tämä oli melkoisen mutkikasta kuviointia, eikä järin nautittavaa sellaista. Onneksi suurin mörkö helpotti ja uskalsi jo käydä kaupassa ja tavata lähisukulaisia. Ihmiset odottivat innolla, jokojokojokojoko kohta tämä loppuu. Koko ajan oli tunne, että tämä kestää vielä PIIIIIITKÄÄÄÄÄÄN… Mutta toisaalta, en tiedä oliko minulla oikeastaan henkilökohtaisesti kiire mihinkään. Koronasta tietysti halusin eroon, mutta entä siitä kaikesta muusta?

Aluksi maskit epäilyttivät varsinkin tällaista astmaatikkoa, mutta niihin tottui yllättävän pian. Olin oikeastaan yllättynyt, miten nopeasti aloin kokea maskin varsin käteväksi kapineeksi ulkona liikkuessani: kukaan ei näe minusta muuta kuin silmät ja varsinkin leuka, joka kärsii vaihtuvin väliajoin varsin ikävästä finnirykelmästä, jäi mukavasti piiloon ilman sen suurempia pakkeleita. Olo alkoi olla varsin rattoisa, kun päässä oli pipo, silmillä aurinkolasit ja lopun osan naamasta peitti maski. Vielä jos päässä oli pyöräilykypärä tai kuulokkeet, niin introvertti tunsikin olonsa varsin kotoisaksi. Oma näkymättömyysviitta, miten kätevää!

Turvavälien pitäminen ei ole missään vaiheessa ollut ongelma, päinvastoin. Olen nauttinut kovasti, kun on saanut hyvällä tekosyyllä pitää sopivaa hajurakoa tuntemattomiin ihmisiin. Koen, että kaksi metriä on varsin kohtuullinen väli minun ja jonkun tuntemattoman välillä. Pitäisin tämän välimatkan mielelläni aina, mutta se toinen osapuoli tahtoo jostain syystä aina tunkeutua lähemmäs. Ei siis haittaisi yhtään, jos turvaväli jäisi iänkaikkisen pysyväksi käytännöksi kaupoissa, kirjastoissa, teattereissa ja konserteissa.

On tietysti ollut kurjaa, ettei ole päässyt katsomaan esityksiä, niitä olen kyllä kaivannut. Mutta en ole kaivannut lainkaan kylki kyljessä istumista, hajuvedellä kuorrutetun vieruskaverin haistelemista, jonottamista enkä mitään muutakaan tunkeilua ja änkeilyä. Ne tilaisuudet, jotka on pidetty koronarajoituksin, ovat olleet varsin ihastuttavia: pitkät välimatkat, ohjatut kulkureitit, kunnolla penkkitilaa, rauhaa ja leppoisaa oloa. Olisi tällaisia aina! (Katso aiempi teksti: Korona-konsertin ihanuuksia.)

Paluu ”normaaliin” konkretisoitui viikonlopun teatterikeikalla, jossa oli lisäksi juomatarjoilua. Voi hyvää päivää! Ihmisiä pörräsi kuin keossa muurahaisia, kantoivat litratolkulla juomia edestakaisin (taisivat poloiset olla janoisia näin pitkän baarittoman jakson jälkeen), puhua pälpättivät niin että sylki vaan roiskui. Istuttiin penkeillä kylki kyljessä, lisää tuolia vaan kannettiin kun ei tahtonut enää tuolitkaan riittää. (Olikohan lipunmyyjällä iskenyt pienoinen ahneus?) Maskia sai pitää, mutta eipä niitä kellään ollut, paitsi minulla ja ehkä viidellä muulla, jotka mieluusti maastoutuvat edelleen niiden taakse. Tuntui, että tässäkö tämä nyt sitten oli? Tähänkö se nyt loppui tämä onni ja autuus? Olo ei ollutkaan riehakas ja vapautunut, vaan enemmänkin surullinen ja pettynyt.

Tietysti ravintola- ja matkailuala sekä esiintyvät artistit, teatterit ym. ovat olleet kovin ahtaalla ja haluavat ottaa kaiken ilon irti vapautumisesta. Se toki heille sallittakoon. Mietin vain, että tämäkö nyt on se, mitä ihmiset ovat koko tämän ajan kielipitkällä odottaneet ja janonneet? Ahtautta, hulinaa, meteliä, jonotusta ja tungosta? Kaikki on soljunut tähän saakka niin mukavasti, kun on ollut yhteiset pelisäännöt, miten tilanteissa toimitaan: pestään kädet, käytetään käsidesiä ja maskia, pidetään turvavälit eikä aivastella ja syljetä toisten niskaan. On käyttäydytty hillitysti, hallitusti ja järkevästi. Nyt kaikki säännöt unohdetaan ja saadaan toimia miten sattuu, päättömästi kuin Ellun kanat, hönkiä toisten niskaan, ohitella, kiilata, tunkeilla. Yskiä käsiin ja hieroa ne sitten kangastuoliin (kyllä, tätä on nähty myös korona-aikaan), maksupäätteisiin, kaiteisiin ja kahvoihin. Teatterissa tuntui kuin aikuiset ihmiset olisi yhtäkkiä päästetty kesälaitumille kuin vasikat, jotka eivät ole koskaan nähneet muita elikoita tai uutta pihanurmea. Tähänkö on taannuttu? TÄMÄKÖ on tosiaan se, minkä takia on jaksettu kärvistellä, sinnitellä ja vielä pikkuisen odottaa? On odotettu into piukeana, että sitten, Sitten koittaa SE vapaus, jolloin ei tarvitse enää olla aikuinen ja käyttäytyä siististi. Jos TÄMÄ on se vapaus, niin anteeksi ja näkemiin.

Omat sosiaaliset kontaktini eivät koronan aikana juurikaan liikahtaneet suuntaan eikä toiseen. Niitä ihmisiä joita näen muutenkin, näin edelleen. Olen muutenkin paljon kotona ja välttelen suuria ihmismassoja. Tekemisiinkään ei korona juuri vaikuttanut. Sen verran ehkä, että olen kiertänyt hieman vähemmän kirppareilla ja muissa ylimääräisissä kaupoissa, mutta toisaalta, olen säästänyt siinä aika hyvän summan rahaa. Ilman koronaa en olisi ehtinyt kutoa näin montaa sukkaa ja katsoa elokuvia. Matkailu on jäänyt parilta osin hieman vähemmälle, pari hotelliyötä on jätetty käyttämättä pahimman koronatilanteen vuoksi. Hiihtolomaa on vietetty mökissä, jossa vietämme sitä aina muulloinkin. Emme matkaile kovinkaan paljon ulkomailla, ja kotimaan matkailu on edelleen onnistunut hyvin omalla porukalla. Meillä kun ei ole yleensäkään tapana nuoleskella muita matkalaisia tai ravintoloiden buffet-tiskejä. Olen oikeastaan voinut tehdä lähes kaikkea, mitä normaalistikin teen, muutamia teatteri- ja elokuvakäyntejä lukuun ottamatta. Jumpannut olen kotona, ja vaikka livejumpista ihan pidänkin, en ole kaivannut ympärilleni lainkaan muita jumppareita. Netti toimii.

Maskia pidän vielä, sillä vaikka koronaan ei välttämättä kuolisikaan, voin silti välttää parit ylimääräiset aivastusroiskeet ja räkäklimpit, joita saa nyt vapaasti levittää. En erityisemmin pidä nuhasta, oksennustaudista tai muistakaan seuralaisista. Ja kuten jo sanoin, olen jo tottunut omaan piilomaskiini. Siitä voi olla vaikea luopua. Turvavälejä pidän edelleen, kuten olen tehnyt aina. Olisi ihanaa, jos joku muukin pitäisi. AINA! Käsidesiä käytän jatkossakin, sillä sekin on osoittanut varsin käteväksi kantaa laukussa joka paikkaan. Ehkä silläkin saan pari oksennustautipöpöä karkotettua sen sijaan, että tunkisin niitä likaisilla käsillä suuhuni. (Ihan vinkkinä myös sille, joka pyyhki niitä käsiä siihen kangastuoliin…)

Tästä ajasta jää siis väkisinkin jotain itselle peruskäytäntöön, en tiedä sitten kuinka paljon muille. Epäilen, että tämä aika jää melko pian muistoihin, joka ei loppujen lopuksi opettanut meille yhtään mitään. Kun uusi tauti iskee, ollaan aivan varmasti jälleen yhtä pihalla. Niinhän se aina, ihan sama mikä asia on kyseessä. Ihmismielellä on taipumus unohtaa, vältellä toimeen tarttumista.

Etätyöt tulivat jäädäkseen, mutta sitä ne olisivat todennäköisesti jossain vaiheessa tehneet ilman koronaakin. Se ehkä vain vauhditti nostamaan tietoisuuteen sitä kaipuuta, joka meillä introverteilla on ollut aina. Ai, täähän onkin ihan kätevää! (Tiedän.) Korona vauhditti myös kehitystä, jolloin tajuttiin että ei aina tarvitse änkeytyä kylään tai matkustaa toiselle puolen maata jonkin turhan asian vuoksi, koska sen saman asian voi hoitaa puhelimitse, viestillä tai tietokoneella (ylläripylläri). Tajuttiin myös, että kotonakin voi olla ihan mukavaa ja siellä voi viettää aikaa perheen kesken (ai voiko????) ja itse asiassa neulominen onkin aika rentouttavaa (TIEDÄN!). Tajuttiin, että retkeillä voi kotimaassakin (no oho!).

Meidän perhe -lehdessä oli artikkeli, jossa lapsiperheet kertoivat että he olivat yllättäen koronan aikana tunteneet enemmän yhteenkuuluvuutta perheenä (pitikö tätäkin asiaa tutkia?) ja että he olivat yllättyneitä myös vapaa-ajan lisääntymisestä, joka säästyi nyt työmatkoista, kaupoissa juoksemisesta ja sadasta eri harrastuksesta (??). Tajuttiin, että kai näinkin voi elää ihan hyvää elämää: olla rauhassa kotona, tehdä kivoja juttuja yksin tai perheen kanssa, löhötä porukalla sohvalla. Että elämää on myös täällä kotona, ei vain jossain ulkomaailmassa, ja kun tarpeeksi aivojaan kaivelee, niin sieltä voikin putkahdella kaikkea yllättävää pohdittavaa ja kelattavaa.

En oikein tiedä, pitääkö tässä itkeä vai nauraa. Kuulostaa ihan introvertin normipäivältä. Onhan sitä tietysti yritetty sanoa, mutta… *syvä huokaus* Mikä siis on kenenkin ”Normaali?” Introvertilla edessä on ehkä pikemminkin paluu takaisin ”Epänormaaliin ja Epämiellyttävään”. Onkin ollut kiva olla ”normaali” kohta parin vuoden ajan, eihän sitä ikuisesti voi kestää. Luulen, että jos maailma olisi rakennettu meidän introverttien näkövinkkelistä, se olisi aina täynnä kyseisenlaisia rajoituksia. Tai ei tässä tapauksessa siis rajoituksia, vaan ihania, tuttuja, helppoja ja turvallisia käytäntöjä. (Ah, vieläkin muistelen kaiholla sitä ihanaa korona-ajan konserttia!)

Tämän kaiken (meille introverteille arkipäiväisen) tajuamiseen tarvittiin yksi pieni, lähes näkymätön virus. Ja hallitus, jonka piti kädestä pitäen ohjata, että älä aivasta toisen päälle. Ilman yhteisiä pelisääntöjä, PAKKOA tehdä jotain, emme olisi osanneet tehdä muutoksia, nähdä asioita eri tavalla. Ja koska pakkoa ei ole enää, palaamme takaisin siihen samaan oravanpyörään, jossa on tosi friikkiä nauttia pelkästä kotoilusta ja rauhasta.

Puhuttaisiinko siis UUDESTA normaalista, johon kuuluisivat myös meidän introverttien toiveet hyvin järjestetyistä tilaisuuksista ja ylipäätään olemisesta ja elämisestä? Jossa oikeasti nämä hyväksi havaitut etäkäytännöt jatkaisivat olemista tämän omituisen perushutun rinnalla?

Rentouttavaa ja ihanaa syksyä! 😎

 

PS. Vinkki vinkkeröinen tapahtumanjärjestäjille ym.! Jos edelleen jatkossakin olisi saatavilla konsertteja, esityksiä ja tilaisuuksia, joissa katsojamäärää (ja äänenvoimakkuutta) on reilusti rajoitettu, ja jotka sijoittuvat ihmisten aikaan (ei yöhön), moni tällainen introherkkis kiinnostuisi niistä takuulla! Nykyisillä systeemeillä monet jää tilaisuuksista pois, koska kokee ne ahdistavina. Myös meillä olisi teille heittää parit eurot, jos tarjoaisitte meillekin vastinetta rahalle. (Ja meitä herkkiksiä on 20% väestöstä, introvertteja vielä enemmän, ettei rahallisesti laskettuna nyt ihan mitätön euromäärä…) Myös monet livestreemit ja etäjumpat ym. on kotoa hoidettu! Voi miten ihanaa jumpata kotona näkemättä yhtäkään jumppakaveria tai osallistua joululauluihin tai konserttiin omalta kotisohvalta YKSIN villasukat jalassa! Ah! Tätä lisää!! 

PPS. Ja tosiaan samaa aihetta käsittelevä konserttiteksti löytyy täältä: Korona-konsertin ihanuuksia