Mielensäpahoittajan römpiösavotta

Me herkkikset ollaan kyllä varsinaisia mielensäpahoittajia. Herkällä hermostolla on taipumusta reagoida jo ennen kuin aivot ehtivät edes mukaan pohtimaan koko asiaa ja tilanne on mennyt mytinäksi jo ennen kuin puhekumppani on päässyt lauseensa loppuun.

Jostain syystä meillä on jatkuva Taistele tai pakene- valmius päällä, mikä tietysti eläinmaailmassa on ollut varsin kätevä ominaisuus: pienikin muutos ilmavirroissa, petoeläimen liikkeestä syntynyt rasahdus tai epämääräinen tuntemus jostain epämiellyttävästä ja pelottavasta saa herkät yksilöt vauhkoontumaan ja varoittamaan muita vaanivasta vaarasta. Ilman tätä kykyä ei kovin moni eläinlaji säilyisi hengissä, sillä jos jokainen yksilö jäisi tarkkailemaan ja etsiskelemään mahdollista vaaran aiheuttajaa, reunimmaiset laumasta olisi jo pistetty poskeen ennen kuin ehdittäisiin edes harkita pakenemista. 

Harmittavasti ihmisten välisissä kanssakäymisissä todellisen vaaran uhka on varsin pieni, joten ominaisuudesta tuntuu olevan välillä pelkkää harmia. Pienikin poikkipuolinen risaus saattaa meidät sekunnin sadasosassa valmiustilaan, täyteen adrenaliinia ja stressihormoneja. Keho saattaa olla jo jähmettyneenä kauhusta tai valmiina pakenemaan, kun aivoihin vasta alkaa pikkuhiljaa piirtyä jonkinlainen käsitys tilanteesta. Todellisuudessa kyse saattoi olla sivulauseessa mainitusta kommentista, joka jostain syystä särähti pahasti korvaan. Keho kuitenkin aisti siinä jonkinlaisen vaaratilanteen ja hätääntyi jo ennen kuin lause ehti loppuun. Eläinmaailmassa kehotus olisi tarpeellinen henkiinjäämisen kannalta, ihmiselämässä se aiheuttaa vain noloja tilanteita. Puhekumppani ei voi tajuta, miksi menin paniikkiin puolikkaasta sanasta tai jostain ihme vääränlaisesta tunnevibasta. Minulle se on täysin luonnollinen ja normaali tapa toimia, mutta puhekumppanin mielestä yleensä tooooosi omituista…

Sylvi-Sanni Manninen kuvasi hyvin herkkyyttä kahdella soikiolla: ”normaalin” kehon ympärysviiva on paksu, eikä se päästä läpi helposti mitään. Ja jos päästää, niin sopivassa suhteessa kaikkea tarpeellista. Erityisherkällä ääriviiva on ohut, ja päästää lävitseen oikeastaan kaiken: herkkä imee siis itseensä kaiken mahdollisen hyvin pienellä suodatuksella.

Kun herkkään reagointiin lisätään taipumus alkaa pohtia ja tarkkailla ilmapiiriä, tunneviboja, fiiliksiä, äänensävyjä ja muita piilotettuja merkityksiä (joista myös voi ilmetä mahdollisia vaaran merkkejä) sekä analysoida, kelata ja vatuloida kaikkea kokemaansa ja näkemäänsä ylivoimaisella intensiteetillä (”Entä jos se SITTENKIN tarkoitti jotain?” ”Mikä olikaan se juttu, jonka se sanoi silloin vuonna -98?”), on soppa valmis. Ei tarvita kovinkaan paljoa siihen, että herkkis pahastuu, loukkaantuu tai kokee muuten syvästi asian, joka oli tarkoitettu alun perin pelkäksi heitoksi. He kaivavat kyllä piilomerkityksiä ja vaaran aihioita niistäkin pimeistä ja ahtaista sopukoista, joissa niitä ei missään nimessä pitänyt olla. Toisinaan keskustellessa jonkun ei-erityisherkän kanssa, törmää siihen, miten monella tapaa yhden ja saman lauseen voi tulkita ja ymmärtää. Siinä missä toinen ei näe siinä mitään, herkkis näkee siinä monenlaista vivahdetta, uhkaa ja vaaran tuntua. Pelkällä äänenpainolla voi olla valtavan suuri merkitys.

Jos siis tuntuu, että herkkä puhekumppani vetelee herneitä nenäänsä joka toisesta lauseesta, se on vaan ihan normaalia ja kertoo siitä, että hengissä ollaan! Eläimen hengissä pysymisen vaistoja kun ei voi nappia painamalla sammuttaa. Meitä on tästä ominaisuudesta aivan turha syytellä: yhtä väärin olisi syytellä puhekumppania siitä, että tällä on ruskeat silmät eikä siniset. EMME VOI SILLE MITÄÄN.

Herkkä analysointiautomaatti on myös hyvin taitava keräilemään ison kasan römpiöitä. Römpiö on Tony Dunderfeltin lanseeraama, varsin käyttökelpoinen käsite ”saastuneelle”, ”likaiselle” tunnereaktiolle. Jos jokin asia aiheuttaa meissä tunnereaktion, sen ilmenemismuoto harvoin on yksin tilanteesta johtuva, vaan siihen liittyy aina jotain muita muistoja, ajatuksia ja malleja, esimerkiksi aiempia muistikuvia samanlaisesta tilanteesta, siihen liittyneitä mielensäpahoittamisia, traumoja, ikävyyksiä, nolostumisia ja vaikeita tilanteita. Siihen liittyy monenlaisia ajatuksia, joita tuo tunne synnyttää, halusimmepa niitä tai emme. Jos hermostumme jonkun heittämästä lauseesta, hermostumisen syy ei välttämättä ole lause itsessään, vaan jostain lauseen osasta lähtenyt valtava tunne- ja ajatusmyrsky, joka purkautuu tilanteeseen nähden ylimitoitettuna raivona, kiukkuna, suruna tai muuna tunteenpurkauksena.

Tunteeseen kertyy ja tarttuu siis kaikenlaista kuonaa, joka ei siihen edes liity. Römpiö on jylläävä, pyörivä, energiaa vievä, ”päälle jäävä” tunnesekamelska, josta on vaikea enää löytää alkuperäistä tunnetta. Römpiöitä voi olla monentasoisia: lieviä, keskivaikeita ja hyvin vaikeita, riippuen siitä kuinka paljon ylimääräistä kuonaa siihen on tarttunut. Herkkä osaa kyllä olla varsinainen kuonaimuri.

Esimerkki römpiö-ajatuskulusta: Joku sanoo, että ruuassani on jotain vähän erikoista maustetta. Okei, tästä voisi ehkä hieman nolostua tai todeta, että okei, nyt ei sitten mennyt ihan putkeen tai maustetta taisi tulla hieman liikaa tai väärästä purkista. Sen sijaan alan ärtyä, nolostua, suuttua, murehtia ja miettiä, mikä kaikki ruuassa olikaan mennyt pieleen ja mitä kaikkea tein väärin? Entä onko muita asioita, joista sanoja ei pidä, mutta ei vain kehtaa sanoa niistä? Onko kaikki muutkin tekemäni ruuat olleet huonoja? Enkö osaa tehdä yhtään hyvää ruokaa? Jos en osaa tehdä yhtään hyvää ruokaa, olenko jollain muullakin tavalla epäonnistunut? Entä lapseni, tuleeko heistä huonoja ihmisiä, kun tarjoilen heille päivästä toiseen vain huonoa ruokaa? Olenko siis myös huono äiti? Entä voinko koskaan enää kutsua ketään meille kylään, jos kerta teen vain huonoa ruokaa? Jäänkö siis ikuisesti yksin, kun kukaan ei halua tulla syömään ruokiani? Entä puolisoni, pitääkö hänkään ruuistani, vai onko hänkin vain kaikki vuodet valehdellut ja teeskennellyt, että ruokani on hyvää? Loppujen lopuksi olen kamalan häpeissäni, vihainen itselleni ja masentunut, kun olen niin surkea ihminen. Ja kyse oli siis mistä, mausteesta…?

Römpiö on siis ”mielen virus”, joka sotkee ja saastuttaa alkuperäisen tunteen kaikella ylimääräisellä. Sen tarkoitus on tuottaa pahaa mieltä, saada meidät pois tolaltaan ja kelailemaan täysin turhia ajatuskuvioita, tuntemaan ikäviä tunteita ja ahdistumaan niistä. Mitä enemmän römpiöitä, sen pahempi olo ja suurempi ahdistus.

Siinäpä vasta siivottavaa kerrakseen.

Pelkät römpiöt eivät kuitenkaan riitä mihinkään. Koska keräämme kaikkea turhaa magneetin lailla, jossain vaiheessa päivää kuppimme alkaa olla melko täynnä kaikenlaista ylimääräistä roskaa ja epämääräistä häiriötekijää ja rasitusta. (Ei ihme että hartiat ja niskat ovat kovalla rasituksella!) Kovin paljon ei vaadita siihen, että kuppi menee nurin. Siihen saattaa riittää yksi ylimääräinen ”ÄIIITIII!”, puolikas negatiivinen lause tai vääränlainen katse tai äänensävy. Mikä tahansa ylimenevä pienikin roska tai häiriö saattaa kilahtaa yli, vaikka tähän saakka herkkis olisi näyttänyt olevansa itse viilipyttyjen kuningas. Vieruskaveri on aivan hämmentynyt, mistä nyt yhtäkkiä tuli tämä ihmeellinen tunteenpurkaus, armoton väsähdys tai muu tilanteeseen sopimaton reaktiokuvio, kun eihän tässä nyt ollut mitään…  

Meillä herkkiksillä tällaiset tunnesekamelskat kuuluvat ihan normaaliin arkipäivään, ja eikä meistä oikeasti kukaan ota selvää, mistä kohtaa nyt mahtaa tuulla. Olisi kiva, kun pysyisi joskus itse edes mukana kyydissä!

En muista enää mistä vertauksen luin, mutta joku oli verrannut herkkää tyyppiä eräänlaiseen mini-maanis-depressioon. (Niille, joilla on oikeasti kaksisuuntainen mielialahäiriö, pahoittelut tästä epäkohteliaasta vertauksesta!) Se kuvaa vuoristorataa kuitenkin melko hyvin. Siinä missä kaksisuuntaisessa häiriössä mielialat seilaavat vaiheittain ylös ja alas, herkällä tyypillä seilausta tapahtuu pitkin päivää aallon pohjamudista aina äärimmäiseen euforiaan saakka. Perässä on hyvin vaikea pysyä, jos ei ole mitään käryä, millaista vuoristorataa herkkiksen päässä parhaillaan ajetaan. Ulospäin kun tämä sirkus ei näy kuin vasta sitten, kun kuonakuppi on jo täysi.

Dunderfelt onneksi lohduttaa, että römpiöitä voi oppia tunnistamaan ja torjumaan. Kun huomaa ajatuksen lähtevän kiivasta kyytiä laukalle, tunteen muuttuvan pikkuhiljaa ihan muuksi, ajatusten ja tunteiden sotkeentuvan epämääräiseksi möykyksi, on aika sanoa STOP. Mitä pidemmälle ehtii mennä, sen vaikeampaa sotkua on siivota ja palata enää takaisin alkuperäiseen tunnetilaan.

Helpommin sanottu kuin tehty. Reagointitapaamme emme voi sammuttaa, mutta sen seurauksia voi oppia hillitsemään ja ainakin selittämään, jos ei muuta. Parhaiten ennaltaehkäisy onnistuu, kun tietää olla hakeutumatta kuormittaviin tilanteisiin tai paikkoihin, joissa tietää lähtevänsä helposti kierroksille roskaimurin kanssa. Kaavion tunnistaminen auttaa jo paljon ja vaikka toisella ei olisikaan asiasta mitään käryä, sentään itsellä voi olla jonkinlainen tieto siitä, mistäs päin nyt lähti tuulemaan ja mikä roskasanko tuli täyteen.

Yllättäviä tilanteita tulee kuitenkin aina, joten jos olet tekemisissä herkkiksen kanssa, saat kyllä tottua siihen, että kannamme jatkuvaa römpiösaalista mukanamme ja nuohoamme nurkkia, halusimme sitä tai emme. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 15 vuotta, ja vaikka hän onkin jo varsin tottunut tähän vuoristorata-ajeluun, hänelle tulee välillä edelleen yllätyksenä, miten voikin olla mahdollista hermostua ihan omituisista asioista ja märehtiä niitä sadastaviidestäkymmenestä eri näkökulmasta.

Joku vielä kehtaa kysyä, onko minulla joskus tylsää. Juu ei.