Epäaktiivinen introvertti

 

Introverttiherkkis se vasta onkin melkoinen lapamato, kun istuu päivät ja illat pitkät kotona eikä käy missään. Nyt se kyllä hyytyy niille sijoilleen, ja jää ihan kaikesta paitsi! (Mistä, minä vaan kysyn?) Oikea passiivisuuden perikuva!

Aktiivisuudella tunnutaan tarkoittavan sitä, että menee, tulee ja huseeraa pää punaisena edestakaisin, hakeutuu toisten seuraan ja käyttää aikansa hyödyksi niin, että tuloksena on jotain näkyvää, tehokasta ja tuloksellista toimintaa.

Esimerkiksi liikunta ei ole liikuntaa, jos ei käy julkisesti salilla pumppaamassa ja reisiä pakota seuraavana päivänä. (Ja jos edistyksistä ei raportoi jollekin somessa.) Ihminen ei ole tarpeeksi aktiivinen, jos se ei jokaisella ruokatauolla tapaa tuttuja ja lyöttäydy niiden kanssa syömään, jakamaan kuulumisia ja verkostoitumaan. Käydään kai me nyt vielä töidenkin jälkeen jossain kupposella? Ihminen ei ole aktiivinen, jos ei harrasta ohjatussa ryhmässä tai liity taidekerhon hallitukseen. Ihminen ei ole aktiivinen, jos se ei osallistu naapuruston pihatalkoisiin leikkaamalla kaikkien naapureidenkin ruohot ja pyöräile pää märkänä vesisateessa bussin sijaan.

Introverttiherkkis ei siis ole aktiivinen, vaan hyvinkin passiivinen olento: se myhjöttää työpaikan lounaalla yksin ja tuijottelee ikkunasta ulos. Työpäivän jälkeen se linnottautuu kotiinsa eikä lähde sieltä kulumallakaan, vaikka kuinka houkuttelisi osallistumaan. Se rötköttää sohvalla katsomassa telkkaria tai lukemassa kirjaa, kutoo sukkaa ja syö suklaata. Kun introverttiherkkis lähtee lenkille (yksin) se hiippailee pitkin metsäpolkuja, tuijottelee taivasta, istuu laiturilla ja huokailee itsekseen. (Eihän siinä kunto kasva?) Lajikseen se valitsee lempeän joogan, mutta ei suinkaan ohjatussa ryhmässä, vaan omassa olohuoneessa omalla nukkavierulla jumppamatolla. Se ei lähde mihinkään, innostu mistään, tee mitään! Sen kerran kun se johonkin lähtee, se lymyilee nurkassa tuppisuuna. Varsinainen lapamato tosiaan!

Haha.

Aktiivisuutta on monenlaista: sisäistä ja ulkoista. Vain ulkoinen näkyy, sisäinen ei, jonka vuoksi sitä ei pidetä aktiivisuutena laisinkaan. Vaikka se on juuri sitä, mitä suurimmissa määrin.

”Ulospäin aktiivinen” lapsi on se, joka valitsee rymyleikit: se juoksee, hyppii, pomppii, kiipeää, testaa ja kokeilee. Jo nimensä mukaisesti he purkavat kaiken energiansa ulkoiseen toimintaan. Tätä lasta ei haittaa, jos housunpolvi on puhki, lenkkarit märät ja naamassa kuraa. Se hyppää trampoliinissa isoimmat voltit, kiipeää pitkin kiipeilyseinää kuin apina ja tonkii ojanpohjia. Lapsi ei pysähdy, vaan on koko ajan liikkeessä. Aikuisinakin he ovat varsinaisia Duracel-pupuja, joilla on vuorokaudessa toiset 24h enemmän kuin muilla. He ehtivät joka paikkaan, tekevät kaikkea mahdollista. Heistä näkee ulospäin, että he ovat selkeästi aktiivisia.

Toiset ovat lapsesta saakka ”sisäänpäin aktiivisia”, eli kääntävät kaiken energiansa sisäänpäin, ”näkymättömiin” puuhiin. He pitävät rauhallisista puuhista, joita he tekevät mieluiten omassa rauhassaan. Heillä on valtava mielikuvitus, jonka kanssa he voivat askarrella tunnista toiseen ilman kenenkään seuraa. Mielikuvitus on ehtymätön aarreaitta, josta voi ammentaa ihan mitä vaan: askarteluideoita, tarinoita, leikkejä, mielikuvituskavereita, piirustuksia. He eivät tarvitse muita ihmisiä viihtyäkseen. He voivat tuijottaa ikkunaa tai seinää, mutta samaan aikaan aivot käyvät niin kovilla kierroksilla, että he ovat illalla yhtä väsyneitä kuin rymyapinat konsanaan. He eivät testaile, vaan miettivät ja pohtivat, ja laittavat valmiiksi hiotut suunnitelmat vasta sitten käytäntöön. He saattavat tutkia tuntikausia koppakuoriaista, pohtia radion sisäistä rakennetta tai rakentaa legokylää. He voivat istua sohvalla hievahtamatta kuuntelemassa musiikkia tai lukemassa kirjaa. Jos heidän päänsä sisään voisi kurkistaa, ymmärtäisi kuinka kuumina aivot käyvät koko ajan. Se ei kuitenkaan näy ulospäin. Mene nyt sinäkin ulos juoksemaan, TEE nyt jotain!

Tehottomuudesta saa kärsiä vielä aikuisenakin ja kuulla jatkuvia kyselyjä siitä, että eikö sulla nyt sitten käy aika pitkäksi, kun sä et tee mitään? Miten sä saat päivät kulumaan, kun et edes käy kunnolla töissä?  

Teen osa-aikatöitä (eli olen siinäkin suhteessa epäaktiivinen), joten työkkäri soittelee minulle noin puolen vuoden välein ja hätistelee hakemaan oikeita töitä. Joka soittokerralla saan kuulla, että voisin hieman aktivoitua ja alkaa miettimään, mitä oikeita töitä voisin tehdä. Ootko yhtään miettinyt, mitä se voisi olla?

Kyllä. MINÄHÄN OLEN AKTIIVINEN KOKO AJAN. CV:ssäni näkyy vain osa-aikatyön muutamat tunnit: missään tiedoissa ei näy sitä päänsisäistä aktiviteettia, mitä olen vuosikausia jo tehnyt: mietin, suunnittelen, ennakoin, valmistelen, kartoitan vaihtoehtoja, verkostoidun, etsin tietoa ja etsin vielä vähän lisätietoa. Kuvitellaan, että työtehtäviin pääsee niin, että laaditaan parissa minuutissa työhakemus, lähetetään se, mennään haastatteluun ja päästään töihin. VÄÄRIN. Pelkkään työhakemuksen tekemiseen voi vierähtää monta tuntia, jos sen tekee huolellisesti ja ajatuksella, kuten minä teen. Pelkkiin CV:n korjailuihin menee tuntikaupalla aikaa, vaikka olisikin nopea. Kaikenlaiseen ylimääräiseen säätämiseen ja värkkäämiseen menee tolkuttoman kauan aikaa. Se kaikki on kuitenkin aina vähän eteenpäin ja helpottaa myöhemmin aktiivisempaa ja näkyvämpää vaihetta. Ja jos töitä ei löydy, niitä on luotava ja tehtävä itse, eikä sekään ole ihan sormia napsauttamalla tehty, meidän alalla varsinkaan.

Olen myös opiskellut avoimessa yliopistossa. Sekään ei varmaan näyttänyt kovin aktiiviselta, koska olin koko sen ajan kotona (no, nyt ei puhuta korona-ajasta, jolloin kaikki maailman ihmiset olivat kotona) ja nyhersin opintoja itsekseni ilman yhtäkään fyysistä ihmiskontaktia sähköpostiviestejä lukuun ottamatta. En käynyt luennoilla enkä juoksennellut opintoryhmissä, vaan tein kaiken omalta tietokoneelta, omalla sohvalla, sillä aikaa kun toiset pakersivat työmaalla.

Lisäksi olen lukenut. Voi luoja, kuinka paljon olenkaan lukenut. Yöpöytäni muistuttaa Pisan kaltevaa tornia, sillä sen päällä, alla ja välissä on jättimäinen keko kirjastokirjoja. Viimeksi eilen käytin monta tuntia lukien yhtä kirjaa (ja inspiroiduin siitä niin, että huh!) Jos en lue fyysistä kirjaa, kuuntelen äänikirjoja: lenkillä, ruokaa laittaessa, pihatöissä. Jos kaiken lukemani muuttaisi opintopisteiksi tai muuten näkyväksi pääomaksi, olisin varmaan jo moninkertainen tohtori. Missä välissä tässä nyt vielä pitäisi lenkille ehtiä?

Jo ihan fyysisen perusterveyden kannalta täytyy pitää yllä sopivaa liikunnallista aktiivisuutta, myös introvertti tietää sen. Mutta vaikka hän ei innostuisikaan salilla käymisestä ja ryhmätunneista, hän voi silti liikkua omalla tavallaan. Ulospäin introvertti saattaa näyttää todella epäaktiiviselta, sillä liikuntasuorituksetkin tapahtuvat toisten silmien ulottumattomissa: metsäpolulla, oman kodin seinien suojissa, YKSIN. Saatan jumpata monena päivänä viikossa nettivideoiden tahtiin, vetää vatsalihaksia tai tanssia. Käyn lenkillä mieluiten aamulla, kun liikennettä ja muita tiellä liikkujia on vielä vähän, tai päivällä, kun kaikki muut ovat töissä tai koulussa. Ne ihmiset, jotka minua näkevät, toteaisivat todennäköisesti, että tuo se ei kyllä tee mitään.

Vuorokaudessa on 24h, joista haluan käyttää pitkän siivun nukkumiseen. Sekin on aivojen kannalta hyvin olennaista aktiivisuutta: ilman riittävää lepoa aivot eivät ehdi tehdä työtään loppuun eivätkä palautua. Hyvinvoinnin kannalta siis paljon parempi vaihtoehto kuin tehdä yömyöhään töitä ja nukkua huonosti. Ja koska käytän hyvin paljon aikaa kaikenlaiseen suunnitteluun ja ajattelutyöhön, (ja jossain välissä pitäisi myös käydä tekemässä niitä töitä!), en yksinkertaisesti ehdi olla enää fyysisesti superaktiivinen. Ihan perushuttu saa riittää. Ne, jotka käyttävät päivänsä ulkoisiin aktiviteetteihin, eivät välttämättä käytäkään kovin montaa tuntia ajastaan tuijottelemalla seinää. Ehtiihän siinä sitten vielä yhden juoksulenkin hilpaista.

Ja mitä siihen sosiaaliseen aktiivisuuteen tulee, niin saatte kyllä aktivoitua ihan keskenänne. En tarvitse aktivoituakseni muita, ainoastaan toisinaan hyvää lenkkiseuraa tai sopivan hetken kiistellä mielenkiintoisista ajatuksista. Minullahan on seuraa ihan koko ajan, oma pää nimittäin. Siinä riittää kirjaimellisesti päänvaivaa yhden ihmisen tarpeisiin, joten kuolisin kyllä väsymykseen, jos pitäisi vielä olla sosiaalisestikin aktiivinen.

Ennen kuin alkaa arvostella toisen aktiivisuutta ja vertailla sitä muihin, pitää muistaa tämä ero: Aktiivinen voi olla niin monella tapaa, niin sisäisesti ja ulkoisesti. Vaikka en juokse maratoneja enkä harrasta crossfitiä, olen silti iltaisin hyvin hyvin väsynyt kaikesta ajattelutyöstä ja monikanavaisesta aistimyrskystä. Monesti tuntuu, kuin olisin sittenkin juossut sen maratonin. Jälleen kerran.

Ihanaa, aktiivista syksyä!💛💪😉