Pienen pojan elämää: Lastenmusiikkia

 

Päivän lehdessä oli juttua lastenmusiikista. Jäin pitkäksi aikaa pallottelemaan asiaa keittiönpöydän ääreen tortunsyönnin lomassa. Jutussa eka- ja tokaluokkalaisilta lapsilta oli kysytty, millaisesta musiikista he pitävät ja millaista kuuntelevat. Olin vastauksista hieman hölmistynyt, sillä sekä lapset että jutussa esiintyvät aikuiset mainitsivat useampaan kertaan, ettei lastenmusiikkia kuulu mistään. Ai eikö? Meillä radio pauhaa joka päivä, ja nimenomaan sitä lastenmusiikkia. Automatkoilla kuunnellaan kyllästymiseen asti smurffeja, laulureppuja, siilejä, ja ihan ”tavallisia lastenlauluja”, jotka on opittu jo vanhempien lapsuudessa niin ulkoa, että ne tällä hetkellä aiheuttavat lähinnä harmaita hiuksia. Jutussa oli mainittu myös moneen kertaan, että koulussa on laulettu tätä ja tuota, ja ehkä eskarissa ja päiväkodissa jotain. Jäin sitäkin miettimään, että kukaan lapsista ei maininnut, että kotona on laulettu ja kuunneltu tätä ja tuota.

Alkoi oikeastaan vähän ärsyttää. Tai oikeastaan suututtaa. Mikä tässä nyt on taas niin vaikeaa? Musiikkia kyllä kuuluu, jos viitsii nähdä sen vaivan, että työntää levyn soittimeen. Tai kaivaa Spotifysta ja Youtubesta lastenlauluja. Ei pitäisi olla radiokanavasta kiinni. Jos sen varaan jäädään odottelemaan, niin melko kauan saa odottaa kyllä. Ei vaadi yhtään sen enempää kuin oman musiikinkaan soittaminen, ihan samoja nappeja painellaan ja samalla tavalla. Miten ne lapset sitten löytää sitä Robinia, kun ei mitään muuta löydetä? Vai onko se aikuinenkin niin tumpelo, ettei osaa laittaa hakusanaksi ”lastenlaulut” tai jotain yksityiskohtaisempaa palikkaa tai siiliä tai mitä hyvänsä? Lasten annetaan kyllä katsoa puhelimesta lastenlauluja, mutta ei osata laittaa niitä soimaan niin, että kuulisi joku muukin jotain kuin sitä pientä piipitystä, josta se lapsikaan ei saa mitään selvää. Mieti siinä sitten, miksi se lapsi ei osaa laulunsanoja, kun ei ole niitä kunnolla kuullutkaan.

Ai, sen takia, että se ärsyttää vanhempia? Vanhemmat eivät halua kuunnella niitä smurffeja ja papuja ja siilejä ja palikoita, kuunnelkaa vaan lapset keskenänne siellä nurkassa ja niin pienellä, ettei vaan yhtään kantaudu tänne äidin korvaan. Mm. Meillä kuunnellaan pidemmillä automatkoilla lastenlauluja levyiltä, joita meillä on paljon. Pojat vuorotellen valitsevat. Äidillä meinaa hajota pää sen sadannen ti-ti-nallen jälkeen, mutta mistäpä se nyt ei hajoaisi. Ei taida paljon muutamat titit ja metsämörriäiset paljon enää siinä painaa. Mutta lapset tykkää. Ja nauttii. Laulaa ja leikkii mukana. Silläkö ei ole mitään merkitystä? Äidillä ja isillä on onneksi taito vaipua oman päänsä sisälle ja ajatella aivan muuta kuin niitä titejä ja papuja. Yhdenlainen lahja sekin. Kuulokkeet on myös keksitty, vink vink.

Tässäkin on mielestäni oiva ja surullinen esimerkki siitä, että lapset halutaan häivyttää taas taka-alalle. Pois silmistä, pois korvista: ”Älä kuuntele sitä, kun minä en siitä tykkää. ” ”Älä tule siihen leikkimään, kun siitä tulee sotkua.” ”Mene sinne kauas pihan perälle hiekkalaatikkoon, niin saadaan tämä meidän pihanurmi näyttämään tosi kivalta.” ”Älä vaan ota sitä liimaa, ettei tule lisää sotkua.” ”Älä laita niitä piirustuksia seinälle, jää ikäviä sinitarran jälkiä. Äiti kehystää ne parhaimmat, muita ei laiteta näkösälle.” ”Älä sinä nyt tuo niitä kirjojasi siihen, kun äidin sisustuskirjat pitää olla tässä kivasti esillä.” ”Ja älä nyt ainakaan missään tapauksessa soita sitä nokkahuilua tai pianoa tai yhtään mitään mistä lähtee ääntä, kun äiti ei jaksa kuunnella.” ”Mene vaikka siihen puhelimelle, niin olet vähän aikaa hiljaa, yhdessä paikassa ja ei tule sotkua.” (Jälleen, kuulokkeet, vink vink.)

Sitten kilvan pohditaan, miksi lasta ei kiinnosta musiikki. (Eikä askartelu eikä lukeminenkaan.) Jos lapsi ei saa soittaa mitään, kuunnella mitään tai ylipäätään tehdä yhtään mitään, niin miksi se olisi niistä kiinnostunut tai oppisi yhtään mitään? Jos lapsen kanssa ei kuunnella musiikkia, niin ei se sitä simsalabim, yhtäkkiä ala itse kaipaamaan. Jos ei soiteta, lauleta, tanssita, niin miksipä se niitä kaipaisikaan? Jos aikuinen ei osaa laulaa, niin mitä ihmeen väliä sillä on? Ei lasta kiinnosta, pysyykö aikuinen nuotissa vai ei, pääasia on, että yhdessä lauletaan. Kuten serkkuni oli pikkupoikana pyytänyt äitiään laulamaan jotain laulua, jota tämä ei osannut. Lapsi oli harmistunut, ja todennut, että ”Kyllä isi osaa kaikki kappaleet.” Totta. Lauloi ihan nuotin vierestä kaikki virret ja humpat samalla sävelellä. Mutta lapsi oli varsin tyytyväinen.

Onneksi päiväkodeissa lauletaan. Ja koulussa. Usein vaan kuulen tätien sanovan: ”Laulettiin tänään sellaista uutta laulua. Teidän poika sen kyllä osasi jo. ” Joskus sattuu uusia lauluja, joita äitikään ei ole kuullut, niin haluan totta kai kuulla ne. Käveltiin kotiin päiväkodista, niin poikani hoilotti koko kilometrin matkan täysin palkein ”Mennään ulos leikkimään” ja keksi siihen noin satakymmenen uutta säkeistöä. Oli niin mielissään. Ja ohikulkijatkin taisivat saada vähän piristystä päivään.

Jostain syystä kuvitellaan, että musiikkikin on sellainen asia, joka tulee jostain ulkopuolelta. Kyllä ne siellä koulussa sitten laulavat. Kun en minä osaa laulaa enkä soittaa, niin ei varmaan lapsenikaan ole siitä kiinnostuneita. Muskareissa käydään vauvana, mutta siihen se sitten monesti jääkin. Käytiin mekin. Mutta silti saatan laulaa iltasaduksi tiernapoikanäytelmän soivasta laulukirjasta (olen varsin vakuuttava muriaanien kuningas) tai vetää hammaspesulla sikermän joulumusiikkia. En ole käynyt laulutunneilla enkä kuorossa enkä missään, mutta mitäpä tuosta. Olen myös huomannut, että laulaminen on vallan mainio keino myös hillitä omia ja lapsen hermoja. Kun alkaa keittää tai pukeminen ei suju, niin vedetäänpä joku nipsun ja hipsun joulupuuro, niin kyllä muut marinat unohtuu. Puetaan siinä samalla ja omakin paha mieli haihtuu. Musiikilla on ihmeellinen voima.  

Joo, kuunnellaan aktiivisesti myös joululauluja. Isolla ja aivan laidasta laitaan, virsiä ja polskaa ja tonttuleikkejä. Inhoan yli kaiken nuotin vierestä rääkyviä ja huutavia lapsikuorolaisia, joiden sanoista ei saa vielä monen joulunkaan jälkeen yhtään mitään selvää, mutta jos lapseni pitää niistä, niin olkoon sitten niin.

Jos ei osaa soittaa pianoa tai kitaraa, niin käy rumpu tai kapulat tai vaikka rytmimuna. Ei vaadi pitkää matikkaa. Ja jos ei kiinnosta itseä pätkän vertaa, niin lasta saattaa kiinnostaa. Kuunnellaan sen lapsen KANSSA, eikä jätetä sitä yksin sinne nurkkaan sen Frozen-videonsa kanssa, kun äiti tässä vähän tekee somepäivityksiä. Ei aikuista tarvitse napata, ei tarvitse tykätä Fröbelin palikoista eikä Soivista siileistä. Ei kai kukaan aikuinen luukuta yksikseen Varmaa nakkia tai Autopesulaa. En minä ainakaan. Mutta lapsen kanssa voi niin välillä tehdä. Ajatellaan välillä sitä lastakin, joka saa näkyä ja kuulua ja oppia ja kiinnostua. Annetaan sen lapsen olla lapsi myös sen musiikin kanssa, ei viisivuotiaan tarvitse vielä osata tulkita sydänsuru-balladeja. Luukutetaan sitten vanhempana yhdessä suomirokkia ja vaikka metallicaa, jos siltä tuntuu. Ollaan nyt hetken aikaa vielä lapsia. Kyllä sitä lastenmusiikkia kuuluu, kun pannaan kuulumaan.

No, isin kanssa voi kuunnella välillä Kikkaa. Oltiin reissussa Apsin vessassa pienemmän pojan kanssa, kun heläytti kesken toimituksensa kopissa kovaa ja kuuluvasti: ”Tartu tiukasti hanuriin ja näppäile mua, nyt syöksyy sukkula venukseen!”

Kröhöm. Jospa jatketaan matkaa palikoiden ja siilien tahdissa.  

 

- Laura