MINÄ

Vapaapäivä. Isompi lapsi koulussa, pienempi päiväkodissa, mies töissä. Pari tuntia aikaa vain itselle. Istun sohvalle ja otan läppärin syliini. Puhelin vieressä, vesimuki pöydällä (en juo kahvia), siinä käden ulottuvilla, ettei tarvitse nousta mihinkään. Valkoinen paperi.

Ah, jos jostain arjessani erityisen kovasti nautin, niin tästä. Pää niin täynnä ajatuksia, surisevia ja kiemurtavia kuin mehiläispesässä. Jatkuvaa sinkoilua sinne tänne. Idea sieltä, toinen täältä, ahaa, tuosta pitää kirjoittaa, vitsit, onpa mielenkiintoinen ajatus, tästä pitää pohtia pidempään, tämä kyllä nyt muistiin, että palaan siihen myöhemmin, okei, noinkin voi siis ajatella, onpa mielenkiintoista ja inspiroivaa, ai, tuota pitää pohtia tarkemmin, mikä olikaan se pieni hetki eilen, josta piti kirjoittaa, se ohikiitävä välähdys, joka avasi kokonaan uuden polun ja ajatuspadon, miten voikaan olla niin tai näin, miksen ole sitä tajunnut aiemmin? Kaikki se, ihan vaan siinä, omassa päässä. Niin monia asioita, niin paljon mahdollisia reittejä ja polkuja kuljettavaksi, niin paljon kysymyksiä ja mietittävää: kuinka, milloin, mitä, erityisesti miksi?

Saan kiinni ajatuksen päästä, okei, tästä haluan nyt kirjoittaa, tämä mietityttää erityisesti juuri nyt. Tämä on itselleni tärkeä aihe, tai muille, ehkä lapsilleni. Miten saisin heille ja muille edes pienen siivun siitä, mitä kaikkea on, miten voisin näyttää ja tuoda niille sen kokonaisen ihmemaan, joka on pääni sisällä? Voin yrittää kirjoittaa, kertoa, avata jotenkin, mutta kaikkea ei millään voi. Kukaan ei voi ymmärtää, miksi tämä pieni asia on niin valtavan merkityksellinen. Miksi juuri tämä koskettaa niin syvästi. Miten monelta kantilta tätäkin pientä asiaa voi tarkastella ja käännellä ja väännellä. Kun mikään ei ole mustavalkoista, ei ole mitään oikeaa tai väärää, on vain erilaisia tapoja nähdä ja aistia ja tuntea ja tarkastella. Maailma on niin valtava ja maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Kyllä, ne edelleen hämmästyttää ja kummastuttaa pientä kulkijaa. On niin paljon asioita, joita ei ikinä voi saada mitenkään kerrotuksi, sanoitetuksi niin, että joku toinen voisi ne ymmärtää. Mutta aina voi yrittää, edes ihan pienen rippusen siitä.

Välillä miettii, mitä jos tuo toinen tietäisi, mitä kaikkea tällä hetkellä mietin? Se heippa siinä päiväkodin ovella. Kuinka paljon siihen pieneen välähdykseen kiteytyy ajatuksia pelkästään koko päiväkotimaailmasta, kasvatuksesta, lapsista, perheistä, äitiydestä, itsestäni. Nyökkäys kaupan kassalla: kaikki ne ihmiset, sosiaaliset tilanteet, monimutkaiset tavat kommunikoida ja olla ja elää tässä samassa paikassa, silti ihan eri universumissa. Vilkutus aamulla koulun portilla: millaista on olla pieni poika tässä maailmassa, miten selvitä siitä edes kohtalaisen selväjärkisenä? Poikien maailma ja sen paineet, tulevaisuus, kasvatus, opetus ja koulutus. Kaikki ne ihmiset ja sosiaalisten suhteiden kiemurat, kaverit, opettajat. Mikään ei ole koskaan niin selvää, kuin voisi luulla. Aina löytyy joku mutka tai erilainen juttu, jota voi pohtia, analysoida ja miettiä.

Mitä niistä omista kokemuksistani voin viedä eteenpäin, voiko joku toinen hyötyä niistä jotenkin? Kaikki se miljoona tieto, mitä matkan varrella on oppinut, miten sitä voi jakaa niin, että toisellekin jää vielä onnistumisen ja oivaltamisen riemu? Miten valtavaa iloa tuottaa itselle uusi kirja kirjastosta: taas on mahdollisuus oppia jotain uutta, nähdä maailmaa vähän eri näkökulmasta, tuntea, maistaa ja makustella. Maailma ei ole koskaan valmis, nurkan takana on aina jotain uutta ja mielenkiintoista, josta voi oppia jotain. En ole koskaan valmis, vaan jatkuvasti janoan lisää tietoa, uusia näkökulmia: kerro minulle mitä sinä ajattelet, miten sinä näet tämän asian? Näytä sinä minulle maailmaasi, niin minä voin yrittää raottaa omaani edes pikkuisen.

Kuinka helppoa olisikaan olla ekstrovertti, sosiaalinen tuulispää, joka häpeilemättä menee, kysyy ja kertoo. Saa selville heti, mitä toinen ajattelee, jakaa omat kokemuksensa. Sisään ja ulos, kiitos ja näkemiin. Paitsi että se olisi ihan kamalaa, ei yhtään minua. Siinähän jäisi koko viehätys kokematta: ajatteleminen, pohtiminen, tunteminen ja oppiminen. Asioiden syvällinen käsittely. Mikään ei ole niin tympeää kuin säästä ja politiikasta puhuminen puolitutun ihmisen kanssa. Tiedän, ettei tuota kiinnosta yhtään, eikä minua kiinnosta yhtään, mutta koska niin on tapana tehdä. Jutellaan, vaikka ei ole oikeasti mitään juteltavaa. Hymyillään, katsotaan silmiin, vaikka tekisi mieli koko ajan katsoa varpaita. Miksi pitää puhua vain puhumisen ilosta, jos ei ole mitään oikeaa asiaa? Pää kumisee tyhjää. Tavan vuoksi kysellään, mitä sinulle kuuluu. Ja siihen vastataan että kiitos hyvää, eipä mitään.

Mutta jos oikeasti pysähdytään, keskustellaan, raotetaan sitä verhoa ja hypätään syvään päätyyn! Oikeasti, aidosti ja rehellisesti kysytään, mitä kuuluu. Oletko valmis? Täältä pesee. Voi apua, miten mielenkiintoisia ajatuksia, miten loistavia näkökulmia, miten viisaita pohdintoja ja niin tuntuvia elämyksiä, että kotonakin vielä hyrisyttää. Kaikki se päämömmö avautuu: voi, tule tänne ja jaa tämä minun kanssani, haasta, kerro, lyö faktasi tiskiin. Miksi näin, miksi noin? Aiheellahan ei ole juurikaan merkitystä, mutta mitä kiinnostavampi, sen intensiivisempi elämys. Mutta eiväthän ne yleensä arkeen ehdi, on niin paljon muuta touhuttavaa ja ehdittävää. Siksi täytyy olla hiljaa. Pyöritellä itsekseen. Mutta joskus on aikaa. Ja se jos mikä, tekee tästä elämästä niin inspiroivaa.

Elämä on jatkuvaa hypermarkettia. Ihmisiä tulee ja menee, hoitaa asiansa ja siirtyy seuraavaan. Juostaan kärryjen kanssa tietämättä edes mitä ollaan ostamassa ja tekemässä. Kiire on kuitenkin ostaa ja kuluttaa. Jonotetaan, ähkitään ja tiuskitaan. Ostetaan sitä, mitä aina ollaan ostettu. Kymmenen litraa maitoa. Kassalle ja ulos. Minä työntelen rauhassa kärryjä, tekisi vain piiloutua toiseen hyllyväliin. Siihen missä ei ole muita, siihen perimmäiseen nurkkaan, jossa voi silitellä kirjojen kansia, lankarivistöjä ja postikortteja. Haluan katsella sivusta, tarkkailla toisia ihmisiä. Tutkia kaikkea tarkoin, lukea tuoteselosteet ja miettiä tuoksua, väriä, hajua, makua ja olemusta. Pakata järjestelmällisesti, suuret alas, pienet päälle. En esittele ostoksiani muille, ne ovat minun. Ei kenenkään tarvitse tietää, minkä merkkistä jugurttia ostan, syönkö valmiseineksiä vai alusta loppuun itse tehtyä, maidotonta vai maidollista. Ei olisi kiire, mutta seuraavalla on, hönkii jo niskaan että pakkaapakkaanyt, että muutkin pääsee. Ja en ole edes hidas, oikeastaan todella nopea, ensimmäisenä paikalla ja ensimmäisenä valmiina. Mutta uskallan silti väittää, että silti ehdin siinä nanosekunnissa jo kerätä ja ajatella niin paljon enemmän kuin monet muut. Mutta en siltikään yllä edes poikani tasolle, joka imee jokaisen tiedonmurun niin, että muistaa vielä parinkin vuoden päästä jonkin osoitteen, muodon, värin, numeron tai nimen. Kun itsekin unohtaisi askarrella siellä menneessä ja tulevassa ja keskittyisi tähän hetkeen, kuinka paljon voisi saada imettyä kaikkea lisää.

Hupsis. Olin aikonut laittaa paperille pari ajatusta. Huomaan, että onkin kulunut kolme tuntia ja edessäni on kolmekymmentä liuskaa tekstiä, jota en ollut aikonut kirjoittaa. Kaikki oikeastaan aiheen vierestä. En ole muistanut syödä, en nousta venyttelemään, vesimukikin on edelleen täynnä. Jos mikä, niin tämä on flow, täydellinen imu ja inspiraatio. Tässä teen sitä, mikä on kaikkein ominta juuri minulle: ajattelen.

Poika tulee koulusta, pitää laittaa ruokaa, pelastaa pyykit, hakea toinen päiväkodista. Palattava tähän maailmaan näiden ihmisten pariin. Tämän vuoksi jaksan ja voin muuttua taas äidiksi, joka on läsnä, askartelee ja kuuntelee lukuläksyt. Ottaa kainaloon ja lukee sadun. Voin taas tulla takaisin tähän maailmaan ja kuunnella, mitä tänään kuuluu. Leivotaanko vai pelataanko?

 

-          - Laura