Joulutunnelmia

             

Erityisherkällä tunteita ja ajateltavaa riittää ihan perus arkipäivällekin jo niin paljon, että jouluna päälle käy varsinainen tunne- ja ajatusähky. Jouluna kaipaisi rauhoittumista, rentouttavia glögilasillisia hyvässä seurassa, kynttilöitä ja kuusen tuoksua. Mieleen nousee nostalgisia muistoja omista lapsuuden jouluista, läheisistä ihmisistä ja niistä asioista, joista itse kullekin joulu muodostuu. Maku- ja hajumuistoista, tunnelmasta ja fiiliksestä. Siitä kutkuttavasta tunteesta, kun joulu on ihan kohta ovella. Joulupukin ja lahjojen odotus, vielä avaamattomat lahjat ja innostus siitä, mitä toiset pitävät omista lahjoista. Jokaiselle joulu voi olla hieman erilainen, mutta varmasti yhteistä monille on se ihana odotuksen tunne, pieni kipristely mahanpohjassa vielä aikuisenakin.

On niin paljon erilaisia tunteita, iloa, surua, haikeutta ja innostusta. Ne kaikki pyörivät ja hyörivät, vievät pahimmillaan yöunet ja saavat aikaan jo ennenaikaista ahdistusta ja ähkyä. Aiemmilta vuosilta tietää mitä on tulossa, joten ähkyä osaa odottaa jo hyvissä ajoin etukäteen. Tietää, että jossain vaiheessa voi läikkyä yli. Tietää, että jossain vaiheessa voi olla liikaa jotain: sosiaalisuutta, meteliä, suorituspaineita. Pelkää, että enkö taaskaan pysty pitämään kontrollia, vaan alan hajoilla ja rakoilla jo siinä vaiheessa, kun muut vasta pääsevät vauhtiin. Ja kun tunteita tulee liikaa, niitä kaikkia ei ehdi ottaa syliin ja silitellä, vaan on vain hymyiltävä ja painettava, ettei toisten joulumieli menisi pilalle. Taasko se äiti meni piiloon kellariin? Äiti jäi puoleksi tunniksi suihkuun, jotta saisi olla hetken aikaa rauhassa ja ajatella lauseen loppuun. Pohdiskella, miksi meni taas mantelit väärään kurkkuun.

Ei riitä, että pää on täynnä omia jouluun liittyviä tunteita ja ajatuksia, siihen sekoittuu lisäksi lasten odotus ja jännitys. Lasten joulu on valitettavan äänekäs. Joulujännitystä on myös näytettävä mahdollisimman raivostuttavalla tavalla, eli kitisemällä, huutamalla, tappelemalla ja riehumalla. Toki muistan oman lapsuuden jännityksen, mutta on silti melkoista vääntämistä koittaa laittaa ylivirittyneitä lapsia nukkumaan ja yrittää keksiä tekemistä pitkin seiniä kiipeileville tuholaisille. Mitä enemmän koittaa muistutella, että tonttu voi tulla ikkunan taa, niin sitä enemmän lähtee ääntä ja syntyy mustelmia ennen kuin päästään edes varsinaiseen jouluun.

Ja jouluna se jännitys vasta repeääkin. On hurjaa imeä itseensä lapsen innostusta, sydän saa itselläkin pari ohilyöntiä, kun joulupukki kolkuttelee ovella. Innostuksen kääntöpuolena on kuitenkin se väsyttäminen. On väsyttävää seurata toisten suuria tunteita, kun väsyy niistä itsekin. Ja vielä kaikki se aistiväsymys: Äidin tärykalvot halkeilevat jokaisen paketin jälkeen, koska jostain syystä innostuksessa unohtuu, että kaikilla on edelleen ihan normaali kuulo. Varsinkin kun vietetään sukujoulua useamman lapsen voimin, äiti on jo aivan näännyksissä ennen kuin pukki ehtii ovesta ulos. Lasten innostus muuttuu päämäärättömäksi sinkoiluksi ja säntäilyksi, jossa kukaan ei voi keskittyä oikein mihinkään. Toivoisi vain, että osattaisiin edes pieni hetki nauttia tästä hetkestä, niistä lahjoista ja siitä tunnelmasta, eikä mentäisi kuin höyryjuna päin seinää. Ja sitten etsitään niitä pelinappuloita ja muita pikkuosia sieltä paperikasoista koko porukan voimin, itketään kadonnutta unilelua eikä edes tiedetä, kuka sai ja mitä, ja kumpi näistä nyt olikaan sun ja kumpi mun. Kun itse haluaisi vain fiilistellä, rouskutella sitä piparia ja antaa sen suklaapalan sulaa suussa. Tuoksutella kuusta, silitellä lahjapapereita ja hyristä ilosta, kun tämä ja tämä on minua tällaisella paketilla muistanut. Mutta ehkä sitten, kun lapset ovat isompia. Kun huomaavat, että joulussa jännittävintä onkin ehkä se odotus, eikä se kuka-sai-pakettinsa-auki-nopeimmin-kilpailun tyrmäysvoitto.

Olen joskus miettinyt, miksi monissa perheissä juhlapyhinä, ja nimenomaan jouluna tilanne jotenkin kärjistyy? Paljon uutisoidaan esimerkiksi siitä, että jouluna perheissä alkoholinkäyttö lähti ihan lapasesta tai riidat äityivät käsirysyksi. Olen pohtinut, voisiko osasyy olla nimenomaan se, että juhlapyhiin ja erityisesti juuri jouluun liittyy niin paljon näitä tunteita ja asioita, joita ei osata oikein käsitellä. Suorituspaineita, sitä valtavaa odotusta ja siihen vastaamista, väsymistä, stressiä ja erityisesti sitä kontrollia: kaikkea pitää pystyä ja erityisesti jaksaa. Kun tekemistä on paljon, väkeä on paljon ja niitä tunteita on erityisen paljon, miten on mahdollista saada pakka pysymään kasassa yhtään mitenkään? Kuinka paljon on esimerkiksi sellaisia ihmisiä, jotka eivät tiedä olevansa tällaisia tunnesyöppöjä ja -magneetteja? Erityisherkkiäkin on kuitenkin melko paljon, mutta mikseivät ne näy koskaan missään? Miksei kovinkaan moni uskalla myöntää olevansa sellainen? Kuinka paljon helpompaa on esimerkiksi turruttaa kaikki ajatukset ja tunteet alkoholiin, kuin ottaa ne oikeasti käsittelyyn ja hyväksyä ne? Kuinka tiukasti täytyy pitää kiinni siitä kontrollista, ettei mitään voi tuntea eikä aistia eikä ajatella? Jo pelkästään sillä, että tietäisi ja kuuntelisi itseään, voisi pelastaa jo paljon. Antaisi luvan tuntea, aistia ja kokea, kuuntelisi itseään sen sijaan että pakosta painaisi ja suorittaisi menemään. Kontrolloisi itseään toiseen ääripäähän saakka: sinne asti, että ei enää tunne yhtään mitään, eikä mikään tunnu enää miltään. Mutta tässäkin piilee ehkä se petollisin vaara: kaikki se, mikä on tukahdutettu ja laiminlyöty, voi pahimmillaan vyöryä yli äyräiden niin pahasti, että todellakin monen joulu voi mennä sen takia pilalle. Miksi ei vain uskalleta katsoa peiliin ja todeta, että kyllä, minä nyt vain olen tällainen, en kestä tätä enkä jaksa tätä. Minun on pakko ajatella ja pysähtyä, käsitellä kaikki nämä tunteet läpi, ottaa niistä koppi, vaikka ei oikeasti tällä hetkellä yhtään kiinnostaisi.

On niin surullista, että monet täällä vain painaa menemään pysähtymättä yhtään kuuntelemaan itseään: mitä minä kaipaan ja haluan, millainen on minulle hyvä? Jos en nyt halua enkä jaksa, niin onko minun pakko, koska niin on aina ennenkin tehty? Että jos en jaksakaan sitä sukujoulua muuten kuin alkoholihöyryjen voimalla, niin mikä estää minua muuttamasta kuvioita niin, että jaksaisin ehkä hieman paremmin ja nauttisin myös ehkä hieman enemmän? Ja voidaanko käsitellä, keskustella ja pohtia niitä riidanaiheita myös muulloin kuin juhlapyhinä ja lomilla? Tunnetaanko, keskustellaanko ja eletäänkö myös muulloin kuin juhlapyhinä, ettei juuri silloin tarvitse ryöpytä yli äyräiden? Jos koko vuosi on tukahdutettu raivoa ja ärtymystä, niin joulupöytä saattaa olla se paikka, jossa se kaikki kuohuu ylitse, silloin kun siihen normitilaan lisätään vielä ne kaikki sadat muut tunteet ja fiilikset.

Vietetään suorituspaineista ja stressistä vapaa joulu, nautitaan joulun tunnelmasta ja aistitaan sitä joka solullamme. Nautitaan hetkestä, läheisistä ihmisistä ja fiilistellään kaikkea jouluun liittyvää täydellä sydämellä: innostusta, jännitystä, haikeutta, rakkautta, lämpöä ja talven taikaa. Jos surettaa, niin surraan. Jos naurattaa niin, että pissat tulee housuun, niin nauretaan ja vaihdetaan kuivat housut. Yritetään nauttia myös lasten toheloinnista, otetaan mukaan vaikka kuulokkeet ja pari henkilökohtaista suklaarasiaa. Käydään välillä siellä pitkässä suihkussa ja kellarissa keräilemässä perunoita, juoksemassa ulkona räntäsateessa. Vietetään omannäköinen ja oman tuntoinen joulu. Päivä muiden joukossa, mutta silti niin erityinen.

Ihanaa, rauhallista ja rentouttavaa joulua!💝

 

t. Laura ja Anna