Voi TURHAUMA!

 

                                                                          (Kuva: Pixabay) 

Viimeksi eilen kilahdin aika taktisesti siitä, että lapset pelasivat (taas) yliaikaa pleikkarilla. (Epäilen, että en ole varmaan ainoa äiti, joka tästä lähes päivittäin kilahtelee.) Kun olin viimein saanut heidät siitä huudettua ylös, he lojuivat apaattisina sohvalla samalla kun minä kipitin pää kolmantena jalkana ja yritin järjestää nimipäiväjuhlia. Kun ollaan toisen pojan kanssa molemmat tunneimureita, toisen tunnetila vain ruokkii lisää omaa stressiä ja hermostusta ja siitä on hirveän vaikea päästä yli. Kun minä hermostun, poikani hermostuu ja lukkiuttaa jo ennestään hitaan toiminnan täysin lamautuneeksi, josta minä taas hermostun entistä enemmän, kun ei saada senkään vertaa mitään aikaan. Kiva homma, kaaos jälleen kerran valmis. Ja jälkeenpäin kamala morkkis siitä, ettei taaskaan osannut äiti-ihmisenä kauniisti ja lempeästi ohjailla lapsia oikeaan suuntaan ja lopettaa toisiaan ruokkivaa tunnemylläkkää. Kun kilahtaa, niin kilahtaa, ei voi mitään, mutta onneksi sekin loppuu joskus.  

Vaikka äidit pitävät varmasti turhautumisen keulapaikkaa, eivät he ole ainoita joita päivän aikana turhauttaa. kaikkia turhauttaa jokin asia. Herkkää ihmistä turhauttaa ehkä kahta kamalammin, koska toisen turhautuminen tarttuu ja asioita pitää muutenkin märehtiä niin kovalla voimalla. 

On päiviä, jolloin mikään ei suju, ja päiviä, jolloin kaikki sujuu loistavasti. On kuitenkin aika vaikea löytää päivää, jolloin mikään ei turhauttaisi. Hyvinäkin päivinä kuppiin kertyy monenlaista ajatusta ja asiaa, jotka kiukuttavat, ärsyttävät, ketuttavat ja raivostuttavat. Jos eivät paljon, niin ainakin vähäsen kaihertavat jossain alitajunnassa. Ne eivät välttämättä liity kiinteästi omaan arkeen, vaan voivat olla hyvinkin yleisiä asioita: maailmantilanne, ilmastonmuutos, politiikka, ihmissuhteet ja se, miten toiset toimivat aina kummallisesti ja vastoin omia arvoja. Kun asiat eivät etene niin kuin haluaisi ja toiminnot toimi niin kuin haluaisi. Yhteiskunta pyörii taas väärään suuntaan ja väärällä tavalla. Ennakkoluulot, epäsopu, yksinäisyys, liiallinen kiire ja tehokkuus, nekin turhauttavat. Kun ei voi juuri oikealla hetkellä tehdä oikeita asioita tai joku muu tulee tuputtamaan asioita, joita ei halua tai pysty. Meteli, kun haluaisi olla rauhassa, tai liiallinen hiljaisuus kun haluaisi menoa ja toimintaa. Pelkkä säätila voi turhauttaa hyvinkin pahasti: liian kylmää, kuumaa, märkää, liukasta, katupölyä, kiviä, suolaa, uria ja liikaa lunta. Kyllä ihan jokaisesta päivästä löytyy yleensä jokin kohta, joka ottaa aivoon.  

Puhutaanko turhaumasta tarpeeksi? Paljon puhutaan kyllä tunteista: niiden tunnistamisesta, hyväksymisestä ja lempeästä suhtautumisesta, irti päästämisestä. Paljon puhutaan omasta asenteesta: se mihin keskityt, se voimistuu. Voit keskittyä positiiviseen tai negatiiviseen, haasteisiin tai voimavaroihin. Puhutaan stressistä ja sen ennaltaehkäisyn tärkeydestä, hyvästä eteenpäin potkivasta stressistä ja pitkään jatkuneesta uupumuksesta. Mutta entä se turhauma, joka on siellä jossain kaiken takana piilossa? Miten sitä käsittelisi ja miten siitä saisi otteen? Onko se pelkästään huono asia? Joskus tunteitaan osaa sanoittaa, toisinaan ei, ja jos niitä ei pääse purkamaan, ne jäävät hautomaan ja kiusaamaan. Kiireisenä päivänä ei ole aikaa eikä jaksamista ottaa tunteistaan koppia ja eritellä, mistä kaikesta kuonaa kertyi kyytiin. Ja kun sitä kertyy koko ajan lisää. Missä kohtaa on liikaa? Milloin turhauttaa jo niin paljon, että pää räjähtää?

Turhautuminen on myös hyvä juttu. Veikkaan, ettei mitään keksintöjä tai uusia luovia ideoita olisi ikinä tehty ilman turhautumista. Kun tarpeeksi paljon joku ottaa päähän, siihen alkaa kehittelemään toisenlaisia näkökulmia. Taatusti jokainen keksintö on kummunnut jostain epäkohdasta, joka on vaatinut korjaamista tai kehittämistä. Kaikkia asia ei ole liikuttanut, mutta on henkilöitä, joilta on kääntynyt epäkohdan kanssa niin pahasti kuppi nurin, että on lähtenyt kehittelemään siihen ratkaisua. Aika moni kirja olisi jäänyt kirjoittamatta, elokuva kuvaamatta tai musiikkiesitys säveltämättä, jos sen taustalla ei olisi ollut jonkinlaista ajatusta saada aikaan jotain uutta, parempaa, hienompaa, tai nostaa esiin asioita, joita ei ole vielä nostettu ja sanoa asioita, joita ei ole vielä sanottu. Esimerkiksi tietokirjailija nostaa esiin asioita, joita ei vielä omasta mielestä olla käsitelty tarpeeksi ja joita haluaa tuoda toisten tietoisuuteen. Kyllähän siihen liittyy siis myös eräänlainen turhautuminen asioiden nykyiseen tilaan, eli siihen, että tietoa on tästä asiasta vielä hieman liian vähän. Aika moni kauppakin olisi jäänyt pystyttämättä, jos sen taustalla ei olisi ollut omakohtaista tarvetta tuoda tietynlaisia tuotteita markkinoille tai tietyille alueille.

Jos turhauma kutkuttelee siis sopivasti ja sen työstämiseen on aikaa, välineitä ja halua, lopputulos voi olla varsin hyödyllinen. Jos likaiset astiat tiskipöydällä eivät turhauttaisi, niitä tuskin kukaan viitsisi latoa koneeseen (tai ylipäätään keksiä koko astianpesukonetta!) tai jos pölyiset ikkunat saavat melkein huutamaan tuskasta keväisin (tai nöyrtymään häpeästä naapurien edessä), tuskin niitä kukaan viitsisi huvikseen pestä. Kyllä kaiken tekemisen taustalla on jokin SYY ja motivaatio tarttua kyseiseen toimeen. Turhautuminen on aika tehokas syy. Mitä voimakkaampi, sen motivoivampi.

Liiallinen turhautuminen ei sen sijaan ole kovin hyvä juttu. Jos hyvin moni asia turhauttaa, tai jos turhauman aiheuttajasta on hyvin vaikea saada kiinni tai asiaan ei voi mitenkään puuttua vaikka haluaisi, se turhauttaa entistä enemmän. Kyllä asia, johon ei itse voi juuri nyt oikein vaikuttaa, pistelee toisinaan pahastikin vihaksi tai ainakin ärsyttää todella paljon. Se vie voimia ja energiaa, saa olon hankalan kiemurtelevaksi, kiukkuiseksi ja levottomaksi. Mitä enemmän turhauttavia asioita on yhtä aikaa mielessä, sitä vaikeampaa on keskittyä mihinkään ja olo on jatkuvasti levoton ja kireä.

Jos turhaumaa on kertynyt paljon, pelkkä normaali olemassaolo voi alkaa olla todella levotonta ja kaoottista. Kun pää ei pysy kaiken turhauman mukana eikä osaa eritellä sitä pienemmiksi paloiksi, se valtaa koko mielen ja tekee olon hyvin rauhattomaksi. Yhtä hyvin nuori tai aikuinen voi jäädä oman turhaumansa vangiksi ja alkaa yhtäkkiä kuvitella, miten kaikki ovat häntä vastaan ja että mikään ei suju. Ahdistaa, masentaa, uuvuttaa, pelottaa ja stressiväsymyksestä ei tule loppua. Mihinkään ei voi keskittyä, vaan olo on poukkoilua pitkin seiniä ja koulua tai työpaikkaa, levotonta näpräämistä siellä ja täällä, toisille tiuskimista ja huutamista, kun väen vängällä etsitään kohteita mihin turhaumaa voisi kipata. 

En ihmettele lainkaan, miksi kouluissa on niin levotonta ja miksi ihmiset muutenkin ovat aiempaa rauhattomampia ja arvaamattomampia. Jos olisi enemmän aikaa kohdata niitä kanssaihmisiä, kysellä mitä kuuluu? Mikä tänään mieltä painaa? Jos ei ole ketään kenelle kertoa, voisiko asioita ihan vaikka kirjoittaa paperille tai sinne puhelimen muistioon ylös? Usein ajatukset selvenevät, kun ne kirjoittaa ylös, mutta aina niitä ei välttämättä tarvitse lähettää kellekään. Pelkkä asioiden selvittely voi auttaa tajuamaan niiden järjestyksiä ja mittasuhteita.

Kun turhaumaa ei pääse purkamaan mihinkään, se kerääntyy ja kasvaa suuremmaksi. On siis löydettävä omat keinot, joilla turhaumaa pääsee purkamaan. Pienet lapset eivät osaa purkaa turhautumistaan kovin rakentavin tavoin, joten he heittäytyvät lattialle huutamaan tai purevat kaveria jalasta. Heiltä ei voi edes kysyä, mikä oikeastaan näin kovasti turhauttaa, koska he eivät osaa sitä sanoittaa tai purkaa palasiksi. Koululainenkaan tai nuori ei osaa vielä käsitellä turhaumaansa kovin rakentavasti, vaan voi huutaa ovet paukkuen ja syytellä toisia asioista, jotka eivät liity heihin mitenkään. Vanhemmille voi raivota asioita, jotka ovat tapahtuneet koulussa, vaikka vanhemmilla ei ole tähän osaa eikä arpaa. Toki on hyvä, että turhaumaa voi purkaa JOHONKIN, olkoon se sitten turvallinen aikuinen. Huonompi juttu on se, jos turhaumaa ei saa purettua mihinkään, jolloin se pitkittyy, vaikeutuu ja kasvaa entistä isompiin mittasuhteisiin.

Aikuiset sen sijaan voivat hieman kontrolloida omaa käytöstään, vaikka taustalla olisi kuinka suurta turhaumaa hyvänsä. Lattialle heittäytymistä, toisen mottaamista tai kiljumista parempi vaihtoehto voi olla asiasta keskusteleminen tai sen purkaminen pieniin osiin. Jos saa edes hieman kiinni turhauman aiheuttajasta, sitä voi olla helpompi palastella ja ymmärtää. Saa toki myös huutaa ja raivota, mutta sen voi tehdä rakentavalla tavalla, vaikkapa yksin kotona tyynyyn kiroillen tai tyynyä hakaten. Tai voi vaikka koittaa lähteä raivokkaalle lenkille tai piiskaamaan itseään kuntosalille, jos sillä saa ajatuksiaan hieman tyynnytettyä. Toki nämä keinot eivät useinkaan poista varsinaisen turhauman aiheuttajaa, kuten esimerkiksi jotain yhteiskunnallista asiantilaa tai epäreilusti toiminutta työkaveria. Jonkinlainen turhauma voi jäädä siis kytemään niin pitkäksi aikaa, että asia on saatu lopullisesti selvitettyä. Mielenkuohussa ei kuitenkaan usein saa mitään rakentavaa aikaan, joten parempi on ehkä odotella aivovuoristorata-ajelun loppumista ja vasta sen jälkeen pohtia, mitä oikeasti voisi asialle tehdä.

Olen seurannut paljon erilaisia rikos- ja true crime-sarjoja ja lukenut lukuisia dekkareita, joissa minua kiinnostaa juuri ihmisen psyykkinen toiminta. Tapausten taustalla on useimmiten valtava turhauma. Jotkut eivät saa turhaumaansa aisoihin, vaikka yrittävät: tuskin kovin moni tekisi väkivaltarikoksia tai murhia, jos taustalla ei olisi ollut liian valtavaksi kasvanutta turhaumaa. Kun ihminen on liian turhautunut, syy turhaumalle voi hämärtyä ja kohdistua toisinaan aivan viattomaan henkilöön tai jopa itseensä. Mieli pyrkii väkisin tasapainoon, ja kuvittelee että tietyin keinoin syy poistuu. Harvoin poistuu, vaan kierre lähtee entistä kovempaan laukkaan. Tällaisissa tilanteissa olisi syytä pysähtyä ja kysyä jonkin toisen mielipidettä. Pitkään omassa päässä pyörinyt ahdistus ja ärsytys saavat usein aivan liian suuret mittasuhteet.  Monesti miettii, kuinka moni tällainen virhe olisi jäänyt tässä maailmassa tekemättä, jos turhauman olisi saanut tarpeeksi ajoissa (useimmiten jo lapsena) purettua ulos? Toisinaan on myös vain jossain kohtaa hyväksyttävä, että tähän asiaan en voi yrityksistä huolimatta vaikuttaa, joten energia on suunnattava nyt johonkin muualle. Sekin voi olla todella vaikea paikka, jos asia on itselle tärkeä.

Jostain syystä somesta on tullut muotiväline turhauman purkamiselle. Koska se on itsessään aineeton ja tunteeton, syntyy helposti ajatus, että KAIKKI somen sisällöt ja siellä liikkuvat ihmiset ovat aineettomia ja tunteettomia. Some on erinomainen väline huudella anonyymisti asioita, joita ei ikinä kehtaisi tai pystyisi oikeassa elämässä sanomaan päin naamaa. Syntyy anonyymiyden harha, jolloin voi ja saa sanoa ihan mitä tahansa, ihan kenelle tahansa. Koska ihmiset eivät ole fyysisesti läsnä, ne muuttuvat vain massaksi numeroita ja koodeja, eikä muisteta, että taustalla ovat kuitenkin oikeat ihmiset. Ennen puhelimia ei ollut mahdollisuuksia nillittää muualla kuin lehtien palstoilla, joten väline on otettu varsin innokkaasti käyttöön. Turhaumaa on PALJON ja sitä on pakko saada purkaa johonkin. On siis helppo lähteä purkamaan sitä paikkaan, joka ei vastaa tai jonka loukkaamisesta ei saa itse turpiinsa. Koska etenkin nuorella (ja hyvin hyvin monella aikuisella) puhelin on kasvanut käteen, se on oikeastaan ensimmäinen ja ainoa paikka, mihin turhaumaa edes keksitään lähteä purkamaan. Jos elämässä ei ole muuta kuin puhelin, ei ole myöskään muuta väylää purkaa omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Siinä missä ennen nuoriso töherteli iskulauseitaan seiniin, on nyt helpompi huudella omalta puhelimelta. 

Koska some on niin suosittu huutelupaikka, se ehkä kertoo myös samalla siitä suuresta turhautumisen määrästä? Kun ei ole ketään kelle jakaa näitä tunteita ja ajatuksia eikä mihinkään terapiaankaan pääse tuulettamaan pääkoppaa, jollekin kai se on pakko syöttää? Kun ei ole naapuria kelle valittaa tai kaveria jota vetää turpaan, on otettava joku täysin tuntematon tyyppi, joka saa toimia minun ärsytykseni roskasankona. Somessa huutelukaan ei kuitenkaan poista turhauman syitä, vaikka saattaa hetkellisesti poistaa pahinta ärsytystä. Pointti ei ehkä ole se, että saa ärsytyksensä julkaistua isolle ihmismäärälle, vaan sen kirjoittaminen auki. Jos teksti loukkaa toista pahasti, kannattaa pitää se ehkä mieluummin omalla tietokoneella tai paperilla. Pitäisi siis ehkä perustaa enemmän nuorisochattien tyyppisiä paikkoja, joissa myös aikuiset saisivat vapaasti jakaa turhaumaansa ilman, että sorruttaisiin haukkumaan toisia? Aikuisten keskustelupuhelimia? Vauvapalstoilla voitaisiin oikeasti jakaa vauvoihin liittyviä asioita, eikä märehtiä oman elämän kurjuutta ja ärsytyksiä, jos niille olisi joku toinen, sitä varten luotu paikka ja jossa ehkä niihin vielä vastaisi joku sitä varten palkattu ihminen? Kyllä tässä maassa olisi vaikka ja mille etäkeskustelulle tarvetta. 

En sano, että olisin itse mikään esimerkillinen asiantuntija tai osaisin pitää aina langat käsissäni. En todellakaan. Mutta sentään yleensä tiedostan ne kohdat, joissa lähtee lapasesta, ja sekin on jo hyvä alku se. Osaan jo paremmin nähdä myös tilanteen taakse: kohta tämä loppuu, pian on jo parempi mieli. Aiemmin pidin enemmän asioita itselläni, jolloin ne saivat myös purkautuessaan isommat mittasuhteet. Enää ei ole ihmeellistä, jos äitiä vähän itkettää. Kyllä se siitä taas kohta keräilee itsensä. Sainpahan kuitenkin taas kevennettyä kuormaa vähän. Sen kyllä huomaa, jos pieniä tyhjennyksiä ei ole saanut tarpeeksi tehdä ja tulee olo, että tekisi mieli kynsiä tapetit seinästä. Silloin pitää kirjoittaa: paperi ei suutu, vaikka sitä kuinka haukkuisi. Lapseltakin voi aina pyytää anteeksi, jos vähän kilahti yli, ja selittää, miksi äiti on taas vähän väsynyt. Kyllä meitä ihan jokaista saa turhauttaa, se on vain sitä elämää. 

Ei-niin-turhauttavaa ja aurinkoista pääsiäistä! 😎💛💚