Levottomat lapset – eli jaarituksia siitä, miten me aikuiset ja yhteiskunta ylläpidämme levottomuutta

                         

Varoitus: Tämä on piiiiitkä juttu, mutta jaettu kolmeen osaan, joten välillä voi huilia.😅 Eikä ole tarkoitus moittia levottomia lapsia tai niiden vanhempia, joten lukisitko ihan loppuun asti kiitos.👍

 

Olen hyvin hyvin monta kertaa pohtinut, kuinka paljon lasten keskittymisongelmista ja levottomuudesta on aikuisten ja ympäristön aikaan saamaa? Paljon on viime aikoina myös puhuttu somen vaikutuksista jo ennestään levottomiin lapsiin, mitä olen kyllä jo uumoillut melko pitkän aikaa. Alkaa olla oikeastaan jo ihan normaalia, että esimerkiksi kouluissa ja päiväkodeissa lapset hyörivät ja pyörivät miten sattuu, eivätkä pysty olemaan hetkeäkään paikoillaan. Myös kotona lapset ovat levottomia eivätkä osaa keskittyä tekemään oikein mitään kovin pitkäkestoisesti ja vanhempia ärsyttää kun lapset poukkoilevat ympäriinsä ja rähinöivät keskenään. Herkkähermostoisena ihmisenä on välillä äärimmäisen raskasta seurata lapsiryhmien (ja aika usein aikuisryhmienkin) olemista, koska missään ei keskitytä mihinkään ja pelkkä sivusta seuraaminen alkaa uuvuttaa. Jos toimintaan pitäisi vielä jotenkin osallistua, en tiedä kuinka hulluksi tässä pian tulisi. Jos herkkähermostoinen siihen väsyy, miksei väsyisi muutkin? 

En missään tapauksessa halua aliarvioida joukossa olevia lapsia, jotka eivät yksinkertaisesti pysty hallitsemaan yliaktiivista olemistaan, (eikä heiltä voi missään tapauksessa sitä vaatia). Tunnen levottomia lapsia ja aikuisia niin henkilökohtaisesti kuin töiden ja opiskelujen kautta (tein graduni ADHD-lapsista ja olin mukana tutkimusprojektissa, jossa mukana oli pääosin ADHD-perheitä ym) eikä heissä ole mitään vikaa, päinvastoin! Sen sijaan haluaisin herätellä huomiota niihin lapsiin, joilla ei tällaisia haasteita (ainakaan niin voimakkaana) ole, eikä niihin ole löydettävissä mitään synnynnäistä neurologista, hermostollista tai muutakaan selittävää tekijää. Yleisestä rauhoittumisesta tuskin on haittaa yhtään kellekään, kaikkein vähiten näille lapsille, joilla on muutenkin haastetta levottomassa ympäristössä. Levoton saa siis olla, mutta huomiota voisi kiinnittää siihen, tuotetaanko me aikuiset keskittymisongelmaa itse LISÄÄ ja miten levottomuutta voisi ehkä yrittää vähentää?

Ensimmäinen ongelma: levottomuus ruokkii levottomuutta.

Olin viime viikolla eräänä aamupäivänä kirjastossa ja yhtä aikaa paikalla oli päiväkotiryhmä. Ymmärrän, ettei nelivuotiaat lapset jaksa kovin pitkään keskittyä, mutta aloin miettiä, kuinka raskasta työntekijöillä täytyy olla, koska kaikki kivojen kirjojen lukemiseen ja tutkimiseen käytettävä aika meni pelkästään lapsilauman paimentamiseen ja pitämiseen huoneen yhdessä nurkassa. Osa lapsista istui paikallaan kuin tatti, mutta osa juoksi päättömänä edestakaisin. Ja kun nämä levottomat tarpeeksi juoksivat, innostuivat myös rauhallisemmat lapset ja kaaos oli valmis. Lopulta hoitajien oli vaikea saada lapsia pukemaan, koska sen sijaan suurin osa lapsista olisi mieluummin juosseet ovesta ulos pakkaseen ja ties minne. En väitä, etteikö näillä kaikkein levottomimmilla lapsilla voisi olla oikeasti keskittymisen haasteita (ja todennäköisesti olikin), mutta tuskin sentään kaikilla. Eikö siis levottomuus imaissut muutkin ei-niin-levottomat lapset mukaansa? Tietäähän sen kotonakin, että jos toinen lapsi on levoton, on kyllä kohta toinenkin ja pian koko perhe.

Jos päivät ovat koko ajan tällaista levottomassa ympäristössä soutamista ja huopaamista, eikö siinä väsy kenen tahansa hermosto – myös sen, joka ei alun perin ollut lainkaan levoton? Ylivireystila jää myös helposti päälle ja sitä on vaikea sammuttaa, jos ympäristöä ei saa hiljaiseksi silloin kuin haluaa.

Kyllä ainakin itse herkkänä lapsena muistan, että kaikkein väsyttävintä ja ärsyttävintä koko koulu-urani aikana oli ympärillä vellova sekamelska, joka häiritsi aivan suunnattomasti ja sai entisestään jo tiukkuvat hermoparat kihisemään liitoksistaan. Vasta lukiossa tuli tila, jossa ympärillä muutkin olivat HILJAA ja sai vihdoin ja viimein keskittyä tekemään asioita eikä kaikki aika mennyt vain epäkohdan sietämiseen. Minulla ei ole keskittymisen ongelmaa, mutta helposti ylivirittyvä hermosto ja aistiärsykkeiden sietämisen haasteita (ihan perus herkkyyttä siis), jotka aiheuttavat tällaisessa ympäristössä jatkuvaa turhaumaa ja suoranaista vihaa, jos ei pysty toimimaan omalla parhaalla tavallaan. Ei tarvita kuin yksi tai kaksi tyyppiä, jotka pitävät yllä levotonta ympäristöä, se vaikuttaa ratkaisevasti myös kaikkiin muihin luokassa oleviin. Kaikki eivät ole erityisherkkiä, mutta uskallan väittää, että pitkään jatkuessaan kukaan ei voi olla immuuni kyseiselle ärsytykselle. (Ja erityisherkkiäkin on kuitenkin viidesosa.) Entä kun luokassa on iso kourallinen monta vuotta ärsytystä keränneitä, ylivirittyneitä lapsia? Ei tarvitse ihmetellä, miksi pienikin poikkipuolinen sana voi saada aikaan pommin räjähtämisen.

Minä en ole ollut edes päiväkodissa, mutta mietin säälinsekaisin tuntein kaikkia niitä lapsia, jotka aloittavat levottomassa ryhmässä 1-vuotiaana ja joutuvat sietämään sitä ysiluokalle – vielä pidemmällekin? Onko yhtään kumma, jos nuoret ovat ahdistuneita, levottomia ja stressaantuneita? Omana aikanani ei ollut edes näitä luokattomia kouluja, vaan ihan yhtenäiset ryhmät ja yksittäiset luokat. Omat lapseni ovat luokilla 1 ja 3, ja olemme jo moneen kertaan keskustelleet siitä, miten omituista on koulun jatkuva sihinä ja kihinä, joka ei missään välissä lopu. Kyllä siinä herkkä lapsi väsyy. Ja kun se jatkuu vielä kotonakin tai kavereilla, niin missä välissä pääsee oikeasti rauhoittumaan? Miten nämä lapset jaksavat taivaltaa koulupolkuaan kokonaiset 12 vuotta, jos kihinä ei missään kohtaa lopu?

Ja johonkinhan se turhauma on purettava. Kiva, kun kotiin tulee levottomia ja valmiiksi hermostuneita lapsia, jotka alkavat käsirysyyn heti eteisessä toisen omituisesta katseesta. Koko päivän jatkunut ärsytys purkautuu sisaruksiin ja vanhemmille huutamiseen. Jep, ihanaa olla äiti. Yritän kuitenkin muistaa, että jos turhautuminen ei pääse missään kohtaa, edes kotona laukeamaan, en tiedä mitä on myöhemmin odotettavissa. Joten ehkä hyväkin, että se edes jossain kohtaa pääsee ulos. Mutta kestämistähän se vaatii. (Ja turhauttaa.) 

Jos opettaja ei pysty mitään muuta tekemään kuin sammuttelemaan tulipaloja, onko tämä enää yhtään kenenkään lapsen etu – edes sen kaikkein levottomimman? Kyllä hänkin tarvitsee ja haluaa ihan yhtä paljon rauhaa kuin muutkin. En lainkaan ihmettele, miksei kukaan halua enää hakeutua päiväkotiin tai kouluun töihin, jos työympäristö on aivan mahdoton ja miksei lasta haluta mennä kouluun, jos siellä on koko ajan hirveä älämölö päällä. Levoton lapsi tarvitsee kaiken mahdollisen tuen jo ihan pelkästään itseään varten, mutta myös muita varten. Mitä kauemmin levottomuus saa jatkua, sitä vaikeampaa kellään on sietää kyseistä säätämistä.

Ongelma kaksi: rajat.

Olin salaa tyytyväinen, kun yksi hoitajista otti pari levotonta lasta kiinni ja istutti heidät penkkiin, sanoi lujasti ja selkeästi : ”Kirjastossa ei saa juosta.” Useaan kertaan. Ja piti lapset siinä, vaikka lapset vempuilivat ja huusivat. Mietin, miten monet vanhemmat olisivat tähän suhtautuneet? Olisivatko kiivenneet wilmoja pitkin seinille ja haukkuneet hoitajat vai ymmärtäneet, miksi rajoja piti asettaa? Olen eri paikoissa liikkuessani huomannut, että aika monella vanhemmalla on vaikeuksia sanoa lapselleen ei ja jos joku niin tekee, kiivetään heti seinille. Saako lapsi juosta päättömästi pitkin kirjastoja ja huudella pää punaisena kesken teatteriesityksen vai voiko aikuinen sanoa tiukasti ”EI, tämä ei sovi tähän tilanteeseen.” Ja vaikka lapsi ei siitä rauhoittuisikaan, yrittää silti voi. Ei tehdä lapsista levottomia ainakaan sen takia, etteivät he TIETÄISI miten pitäisi toimia.

Olin lasteni kanssa teatterissa, johon vanhemmat olivat tuoneet ikäsuositukseen nähden aivan liian pieniä lapsia. Lapset pyörivät levottomana koko esityksen, huusivat pää punaisena niin pelosta, jännityksestä kuin naurustakin. Toki kaksivuotiaalta ei voi olettaa yhtä rakentavaa käytöstä kuin 10-vuotiaalta, mutta en tiedä missä kohtaa aikuinen oli arvellut jännittävän esityksen sopivan kaksivuotiaalle. Ja miksi aikuisen piti lähteä tähän älämölöön mukaan? Moni aikuinen jutteli lapselleen melko kovaan ääneen kesken teatteriesityksen ja aika harva hyssytteli lastaan olemaan hieman hiljempaa. Miksi? Esitys oli kohtalaisen lyhyt, mutta minulta meni silti puolet sen repliikeistä täysin ohi, koska en yksinkertaisesti kuullut niitä jatkuvan mölinän yli. Kaksivuotiaan vielä ymmärrän, mutta en aikuista, joka itse höpöttää tai katsoo puhelinta. Tottakai näitä tilanteita pitää joskus ensimmäisen kerran harjoitella, ja harjoitella vielä monta kertaa myöhemminkin lisää (ei aikuisenakaan ole vielä liian myöhäistä!), mutta ei lapsi tiedä miten käyttäydytään, jos kukaan ei hänelle sitä kerro. Kaaos alkoi olla valmis, kun levottomuus ja meteli tarttuivat lapsesta toiseen, eikä kukaan enää saanut kehenkään kunnollista kontaktia. Enkä tässä syytä pelkästään aikuisia, jotka varmasti haluavat yrittää tilanteessa parhaansa, mutta eivät enää osaa pysäyttää kaaosta. (Lue teksti loppuun, annan siellä armahdukseni.)  

Ei tämä pelkästään teatteriin rajoitu, vaan olen kyllä huomannut todella monessa paikassa, miten nykyisin ei saisi oikeastaan enää sanoa lapselle mitään ilman, että joku siitä älähtää. Opettajia haukutaan, jos ne ovat kehdanneet sanoa lapselle päivän aikana tiukasti EI tai muuta vastaavaa. Päiväkodin työntekijöitä katsotaan nenänvartta pitkin, jos he ovat puuttuneet johonkin tilanteeseen tiukasti. TOTTAKAI lapsia pitää rajoittaa, jos sille on tarvetta. Senkin voi tehdä monella tavalla. Kasvatus voi olla lapsilähtöistä ja lempeää, mutta kyllä lapsen täytyy tietää mitä saa ja mitä ei saa tehdä, joten joskus pitää olla vähän napakampikin. On vähän harmi, että jos vanhempi ei itse uskalla ja joku toinen kehtaa asiaan puuttua, ei kyllä ainakaan saa kiitosta, vaan paremminkin nyrkin silmäänsä. Enää lapsia ei saa kurittaa (hyvä) mutta on jostain syystä liusuttu vähän toiseen ääripäähän, jossa ei saa edes sanoa EI. 

Miksi lasta on niin pelottavaa kieltää? Mitä tapahtuu, jos niin tekee? Ehkä siitä tulee itkupotkuraivari, mutta lapsi ei siihen kuole. Jos lasta rajoittaa tai ei anna jotain asiaa, lapsi ei siihenkään kuole, vaan jatkossa tietää syyn ja seurauksen. Vanhempi ei myöskään voi olla se, joka korjaa lapsen jäljet ja siloittelee tilanteet. Jos lapsi on tehnyt väärin, hänen on itse se (vanhemmat avulla tietysti) hyvitettävä ja korjattava. Kyllä lapseltakin voi vaatia asioita, ikätasoon nähden tietysti sopivasti. Mitä tekee omilleen muuttava nuori, joka ei ole eläissään osallistunut mihinkään tai jolle ei ole koskaan sanottu ei?

Kuuntelin vasta radiosta keskustelun, jossa puhuttiin curling-vanhemmista (jotka tekevät kaiken lapsensa puolesta niin, ettei lapselle tule koskaan mistään paha mieli ja silottelevat kaikki esteet lapsen tieltä niin, ettei hänen tarvitse nähdä ylimääräistä vaivaa). Tutkimusten mukaan nämä lapset ovat aikuisena keskimääräistä onnettomampia ja aika kädettömiä tekemään yhtään mitään. Pommi räjähtää heti, kun he kohtaavat pieniäkin pettymyksiä, koska eivät ole sitä koskaan saaneet harjoitella. Pienistä asioista kasvaa härkäsiä, koska ne tuntuvat maailmanlopulta. Niihin suhteutettuna omakin reagointi voi olla aivan liian voimakasta tai tilanteet hyvin ahdistavia ja pelottavia. Nämä aikuiset sanoivat myös itse, että oli välillä vähän vaikea hahmottaa omaa toimintaa, jos sille ei ole piirretty koskaan mitään ääriviivoja. Eikä oikein osaa tehdä mitään, kun ei ole koskaan opetellut.

Näitä lapsiako me haluamme tulevaisuudessa eduskuntaan päättämään asioistamme? Jos nuoresta tuntuu siltä, että toisen poikkipuolista sanaa vastaan täytyy varustautua kouluunkin veitsin ja puukoin, kertooko se ehkä jotain heidän tavastaan ylireagoida normaaliin elämään kuuluviin vastoinkäymisiin, sietää pettymyksiä ja haasteita? Entä siitä, mikä oikeus heillä on päättää, määrätä ja hallita omaa ja toisten olemista ja tekemistä (kun he ovat aina saaneet niin kotona tehdä)?  

Ongelma kolme: ”Katso nyt hetki siinä Pipsa-possua.”  

Ongelma ei varsinaisesti ole Pipsa-possu (aika harmiton ohjelma), vaan vanhemmat jotka pelkäävät lapsen tylsää hetkeä. En tiedä mistä tämä oikein kumpuaa, mutta lapsella ei saa missään tilanteessa olla yhtään tyhjää tai tylsää hetkeä. Tottakai saa, ja PITÄÄ olla.

Olen niin monessa paikassa nähnyt lapsia katsomassa Pipsa-possua, että aivan välillä itkettää. Ymmärrän, että puhelin on nopea ja helppo keino saada lapsi olemaan hiljaa ja pysymään paikoillaan, mutta en tiedä kuinka pitkällä tähtäimellä se ohjaa lasta sietämään esimerkiksi oman vuoron odottamista tai oman mielikuvituksen rakentamista tai leikkien keksimistä. Jos lapsi istuu sairaana terveyskeskuksen vastaanotolla, toki voi katsoa pari jaksoa, mutta en ymmärrä tapaa, jolla aikuinen oikein tyrkyttää puhelinta lapselle jo ennen kuin lapsi on sitä edes pyytänyt. Melko useassa tilanteessa puhelin livahtaa automaattisesti lapsen eteen, jos tilanne alkaa edes etäisesti muistuttaa pientä tyhjää hetkeä tai odotusta. Näitä näkee ihan jatkuvasti joka paikassa: puhelin heti lapsen käteen, kun hänet asetetaan ostoskärryyn, rattaisiin, auton kyytiin tai odotustilan tuolille. Lapsi ehkä osaa sitä jo odottaakin, joten hänellä ei ole mitään tarvetta edes yrittää keksiä muuta.

Eniten olin äimistynyt tivolissa, jossa lapsi istui rattaissa ja katsoi Pipsa-possua. Tivolissa?? En toki tiedä, millainen tilanne tuossa hetkessä oli ja oliko lapsi vaikka jo pitkän tivolipäivän jälkeen ollut ihan väsynyt (tai vanhempi), mutta mietin kyllä, miten käy jos lapsi ei pysty edes noin suuressa ärsyketulvassa olemaan ilman lisä-ärsykkeitä? Eikö pienelle lapselle riitä tivolissa ihan tarpeeksi katseltavaa, ihmeteltävää ja tekemistä ilman, että lyhyillä kärrymatkoilla laitteesta toiseen pitää vielä katsoa ohjelmia? Ja jos lapsi on pitkästä päivästä jo väsynyt, eikö parasta olisi juuri olla jo ilman ärsykkeitä, eikä lisätä niitä? Ei ihme, että aivot pikkuisen rutisevat ylivireydestä.

Teatterin aulassa lapset katsoivat possujaan sen sijaan, että olisivat neljä minuuttia jaksaneet istua ja odottaa ovien avautumista. Muskarissa lapset saattoivat oven takana odotella puhelimet kourassa, että pääsevät soittamaan. Oikeasti, viisi minuuttia? Eikö lapsen mielikuvitus tai läsnäolo riitä edes tähän? (No ei riitä, kun se ei ikinä pääse kehittymään.) Tässä asiassa olen varmasti hirveän huono ja tiukkapipoinen äiti, mutta minun lapseni eivät katsele mitään possuja, vaan odottavat. Ja ihan hyvin osaavat odottaa edelleen. Huomioitavaa toki on, että myöskään vanhempi ei näissä tilanteissa plärää puhelintaan ja päivitä someaan, vaan jutellaan lasten kanssa ja katsellaan ympärillemme. Tivoleissa, teattereissa ja kauppakeskuksissa kyllä pitäisi olla sen verran katseltavaa ja aistittavaa lapsillekin, että pienen hetken pystyy keskittymään TÄHÄN HETKEEN. Kyllä läsnäoloa saa urakalla harjoitella aikuisena, jos lapsena ei ole yhtään hetkeä voinut keskittyä tähän käsillä olevaan hetkeen eikä kunnolla katsoa mitä siinä hetkessä on. Aika harva lapsi varmaan edes tajuaa käyneensä kaupassa tai siellä tivolissa, kun päällimmäisenä mieleen jäi Pipsa-possun luontoretki. On vaikea koulussa tai päiväkodissakaan keskittyä, jos kädessä ei ole possuja. Siellä joutuu odottamaan omaa vuoroaan ja kuuntelemaan ja katselemaan. Aika rankkaa, kyllä siinä vähemmänkin levoton lapsi tylsistyy ja alkaa kiemurrella, kun ei ole siihen mitenkään tottunut.

Aikuiset itse näyttävät esimerkkiä, että mitään asiaa ei voi odottaa ilman puhelinta tai hetkeäkään ei voi vain OLLA ilman somepäivitystä tai uutisotsikoita. Kyllä sen jokainen tietää, miten levoton olo siitä tulee aikuisellekin, niin miksei lapselle. Jos lapselta yhtäkkiä kieltää koukuttavan ärsykevirran, lapsi on ihan tyhjän päällä. Lapsi ei osaa keksiä leikkiä, jos aikuinen ei sitä hänelle tarjoa. Lapsi ei osaa keskittyä tekemään muuta kuin odottamaan, milloin on seuraava peli- tai puhelinvuoro. Pienen lapsen tehtävä on leikkiä, eikä se onnistu niin että lapsi laitetaan leikkimään ja itse selaillaan uutisotsikoita. Jos lapsi on pienestä saakka Pipsa-possun kanssa, hänellä ei ole mitään hajua siitä, MITEN leikitään ja miten omaa mielikuvitusta voi ruokkia keksimään uusia leikkejä. Jos kaikki tylsät hetket torpataan Pipsa-possulla, lapsella ei ole ikinä AIKAA keksiä mitään omaa. Lapsen pitää voida tylsistyä ja saada paljon tyhjiä hetkiä, jolloin oma mielikuvitus pääsee viimein laukkaamaan ja kehittymään. Jos niitä ei luontaisesti ole, niitä pitää järjestää. 

Jos lapsi tulee valittamaan ettei ole mitään tekemistä, sanon usein että hyvä juttu, istu matonreunalle ja heiluttele varpaita. Ei mene kovin kauan, että jotain tekemistä on löytynyt. Ja jos ei löydy, niin ei sekään haittaa, usein näissä tilanteissa saadaan aikaan kaikkein parhaat keskustelut ja pohdinnat pientä päätä mietityttävistä asioista. Tai aikuinen voi tarvittaessa ehdottaa leikkiä tai lähteä siihen mukaan (ilman puhelinta!). Olen maailman huonoin leikkijä, en jaksa sitä juuri yhtään, mutta kun lapset olivat pieniä, yritin leikkiä väkisin sen vuoksi, että lapsi saisi leikkiä. Nyt yritän ehdotella erilaisia puuhia ja käynnistää leikkejä, jolloin voin itse siirtyä tekemään omia hommiani. Lasta voi myös aktiivisesti ohjata lukemaan kirjoja tai tekemään vaikka väritystehtäviä, joihin ei koko ajan tarvitse aikuisen apua. Mitä isompia lapset ovat, sitä enemmän puhelin koukuttaa, mutta välillä sen voi silti laittaa pois ja tehdä muuta. Myös me aikuiset. (Ei ihme ettei meillä ole koskaan aikaa tehdä mitään, kun selaamme kaiken sen ajan puhelinta.)  (Teen tätä siis myös itse.) 

Monet osallistuvat keskusteluun ruutuajasta hyvinkin kärkkäästi, mutta antavat silti OMIEN lastensa pelata ja katsoa mitä sattuu, eikä vastuu tokikaan koske lainkaan meitä vanhempia. (Ihan vasta koulun viestiryhmässä käytiin moittivaa keskustelua siitä, miten OPETTAJA antoi lasten katsoa liian raakaa elokuvaa (joka ei ollut raaka, vaan lapset olivat ymmärtäneet sen väärin kun eivät olleet keskittyneet katsomaan sitä kunnolla), hyihyi, mutta samaan aikaan kuulen pojaltani jatkuvasti viestiä, miten suurin osa ekaluokkalaisista saa pelata K12- ja K18-pelejä ilman ruutuaikaa ja ladata puhelimelleen ilman estoja ihan mitä tahansa.) Ja kyllä, vanhemmat tekevät varmasti parhaansa, mutta joskus on ihan perusteltua sanoa myös EI.  

Ei ole yksi tai kaksi Supernanny-jaksoa, jossa levottomuuteen ehdotetaan yhteisen ajan viettämistä lapsen kanssa. Onko uutisia tärkeämpää olla hetki lapsen kanssa ja vaikka pelata jotain? Voisiko joku kotityö tänään odottaa, että voitaisiin vaikka piirtää yhdessä? Käydä pyöräilemässä? Entä voisiko tällainen yhteinen puuha toimia myös vähän isomman koululaisen kanssa? Ollaan ihan vaikka pieni hetki ja jutellaan ilman puhelimia, syödään vaikka jätskit tässä terassilla ja keskitytään siihen, miltä jätski maistuu? Hyvä idea joo, mutta…  

Miksi emme sitten puutu asiaan, vaikka TIEDÄMME mitä pitäisi tehdä? 

KOSKA. Ei kukaan äiti eikä isä ehdi repeytyä joka asiaan, koska jonkun on ne kotityötkin hoidettava ja harrastuksiin kuskattava, kaupassa käytävä ja omat hommatkin hoidettava. Ei ole aikaa leikkiä eikä vain olla. Syy puhelimen antamiseen lapselle, ruutuajan sallimiseen tai kieltämisen rajoittamiseen ei oikeastaan siis olekaan vanhemman osaamisessa tai tietämyksessä, vaan jaksamisessa ja muissa yhteiskunnan tuottamissa paineissa. On vain niin helppo ulkoistaa puuha Pipsa-possulle ja tehdä itse muuta, tai edes yrittää keräillä hetki itseään sohvalla rankan työpäivän jälkeen. Paukut eivät vain riitä muuhun, kun kaikkeen pitää venyä ja kaikkea jaksaa. Herkkä vanhempi ei ainakaan jaksa, tuskin kovin moni ”normaalikaan”. On niin paljon helpompaa antaa lapsen pelata tai katsoa ohjelmia, mennä sieltä missä aita on matalin, välttää pari tappelua sillä että antaa periksi. Antaa lapsen mölytä teatterissa ja katsoa tivolissa Pipsa-possua, kun ei vain jaksa kieltää eikä sanoa yhtään mitään. 

(Huomasin itsekin juuri, että lapseni on parhaillaan pelannut jo toista tuntia, että saan kirjoittaa tämän rauhassa loppuun, vaikka peliaika kesti vain puolituntia.)

Vetelen itsekin surutta mutkia suoriksi, mutta ihan holtittomaksi en voi ruveta, koska täytyy ajatella myös lapsiani. Aika useinkin lasten takia on vähän pakko äidin jaksamisesta luistaa. Päiväkodissakaan ei ole aikaa kohdata lapsia niin kunnolla kuin haluaisi, koska resurssit. Samoin kouluissa, opettaja ei ole enää opettaja, vaan hänen on tehtävä KAIKKI. Ei kellään ole aikaa kohdata, keskustella ja huomioida, kun kaikilla on kiire joka paikkaan.

Aikaa pitäisi kuitenkin olla, jotta jaksaisi ja voisi hyvin, ehtisi olla myös lapsen kanssa ja tarpeeksi yksin (erityisesti jos on introvertti). Jos ei missään välissä ehdi ajatella asioita loppuun, ne kasautuvat ja alkavat pahasti turhauttaa, niin lasta kuin aikuista. Ahdistusta syntyy usein juuri asioista, joita ei ole aikaa käsitellä loppuun tai tunteista, joita ei uskalla katsoa silmästä silmään. On PAKKO jossain kohtaa siis laskea rimaa tai puuskuttaa liian pitkään liian kovalla vaihteella.

Amerikkalainen erityisherkkyystutkija Elaine Aron ehdottaa väsyneen vanhemman seuraksi aupairia. Hah! Ulkomailla on tavallista palkata aupair hoitamaan ja leikittämään lapsia, mutta en tiedä miksi työntekijöitä välttämättä pitäisi lähteä hakemaan ulkomailta, jos vähintään jokainen perhe hyötyisi edes osa-aikaisesta aupairista? Tähän voisi oikeastaan keksiä kokonaan uuden työpaikan, joka työllistäisi hyvin nuorisoa: lapsen leikittäjä. Vanhemmat voisivat tehdä omia hommiaan ja joku tuli pelkästään leikkimään lapsen kanssa silloin, kun aikuinen ei itse ehdi. Välillä voi pelailla ja katsoa puhelinta, mutta jos se on lapsen ainoa tekeminen ja väline jokaiseen tylsään hetkeen, olisi edes joku joka oikeasti keskittyisi pelkästään lapseen. Toki oma aikuinen on aina oma aikuinen, mutta kyllä minä ainakin väsy- ja kiirepäiviin tilaisin mielelläni leikittäjän, joka keksisi lapsille tekemistä tai pelkästään makoilisi näiden kanssa pihakeinussa ja tekisi sellaisia asioita, joista minä en pidä tai mitä en osaa (kuten menisi lapsen kanssa hiihtämään tai uimahalliin). Mummit ovat usein oikein käteviä tähän, mutta eivät jokaisella ja koko ajan käytettävissä. Olihan ennenkin isoissa pirteissä lastenhoitajia ja kotiapulaisia, miksei niitä saa enää mistään vuokrata? Onhan se nyt kumma, että äitien pitäisi nykyään kaikkeen revetä, kun ei ennenkään ehtinyt revetä. Ja palkaksi saamme joka paikkaan säntäileviä, turhautuneita ja levottomia lapsia. Ja saamme kaiken paskan niskamme, kun emme taaskaan pystyneet, osanneet tai jaksaneet tarpeeksi.

Jos joku taho jossain alkaisi kiinnittää enemmän huomiota levottoman lapsen sijaan myös niitä levottomia lapsia paimentaviin aikuisiin ja heidän jaksamiseensa, saataisiin kaksinkertainen hyöty. Hyvinvoivat aikuiset ja perheet jaksaisivat paremmin tukea ja ohjata lapsiaan, myös niitä levottomia. Ei lapsi usein tahallaan halua olla ilkeä tai hankala, vaan ansaitsee kaiken tuen ja kunnioituksen omana itsenään. Mutta kun ei ole aikaa eikä jaksamista, ei vanhemmilla eikä varsinkaan päiväkodin tai koulun työntekijöillä puuttua, keskittyä eikä ohjata, lapsi saa säntäillä vapaasti niin kauan että ehtii haalia mukaansa kaikki muutkin ja jolloin ollaan jo aivan liian pitkällä. Ja kun ei pysty, jaksa eikä ehdi, turhautuminen kasvaa sekä vanhemmalla että lapsella, jolloin levottomuus lisääntyy entisestään. 

(Hieman pelottaa, että leikataanko valtion velkaa tässä nyt taas juuri näistä tekijöistä ja saadaan entistä huonovointisemmat lapset ja aikuiset. Ilmeisesti. 😔)

Ja… KA-BOOM! 💥