Onnellinen päivä

Muiden erityisherkkien kirjoituksia lukiessani ja kuunnellessani meille on piirtynyt varsin selkeä kuva siitä, mistä herkkien onnellisuus ja ilonaiheet muodostuvat. Hyvin moni sanoo, että ei kaipaa elämäänsä mitään ihmeellistä, vaan ilo ja onni löytyvät arjen pienistä asioista. Onni voi olla sitä, että saa silitellä kissaa omassa rauhassaan, katsella lasten riemua ja oppimisen oivalluksia, lukea hetken mielenkiintoista kirjaa, kävellä luonnossa, jutella hyvän ystävän kanssa, juoda aamukahvin rauhassa, saada kortti postissa. Aiheet voivat olla pieniä, mutta niistä syntyvä ilo todella suuri.

Nykypäivänä joka toinen selfhelp-opas auttaa etsimään onnellisuutta ja antaa vinkkejä siihen, miten onnea voisi tavoitella. Niinhän mekin kai teemme, kun kirjoitamme blogitekstejä ja kirjaa siitä, miten erityisherkän arkipäivää voisi jollain tavalla parantaa. Päämääränä on tietynlainen onnellisuus ja harmonia, se ettei päivät kuluisi kivireellä hampaat irvessä ajaen, vaan edes jollain tavalla siedettävästi ja sujuvasti. Jo asioiden tiedostaminen voi helpottaa monen haasteen kanssa elämistä. Ilman tiedostamista ei voi tapahtua muutosta parempaan.

Onnellisuuden tavoittelun hidasteena on kuitenkin käsitys siitä, että onni on jotain yleispätevää ja siihen tulee pyrkiä juuri tietyillä tavoilla. Vaikka kirja tai luento ei sitä sanoisikaan, vaan haluaisi nimenomaan tarjota näkökulmaa laajalla skaalalla, olen kuitenkin huomannut, että monilla on silti jostain syystä tällainen yleismaailmallisen onnen käsitys. Onnellisuuteen ei ole mitään tiettyä reittiä tai kaavaa, jota noudattamalla tulee onnelliseksi eikä onni ole mikään tietynlainen olotila. Olen huomannut, että jostain kumpuaa ihmeellinen käsitys siitä, että jotenkin suorittaa onnellisuutta väärin. Jos en tee juuri näin, tämä onni ei ole varmasti oikeaa onnea. Jos vaikkapa koti ei ole juuri tietynlainen, en voi olla kotonani onnellinen. Jos en käytä jotain tietynlaisia vaatteita tai ole muuten jotenkin katu-uskottava, en voi olla oikeasti onnellinen. Jos en meditoi ja joogaa tarpeeksi, en voi olla varmasti tarpeeksi onnellinen, koska en saa tarpeeksi rauhoittumista ja palautumista. Jos tuotan lapsilleni pettymyksen jossain asiassa, heistä tulee onnettomia aikuisia. Jos en tee elämässäni asioita tietyssä järjestyksessä ja tietyn yleismaailmallisen kaavan mukaan, olen jollain tavalla epäonnistuja.

Törmäsin sattumalta erittäin hyvään artikkeliin, jossa psykologi Satu Lähteenkorva pohtii juuri tätä ongelmaa. (Käy lukemassa artikkeli täältä.) Elämisestä on tehty jokin suoritus, jossa itsensä kehittäminen ja tietynlainen onnellisuus ajaa kaiken muun edelle. Oppaat ja onnellisuusgurut käskevät tehdä asiat tietyllä tavalla, ja niitä seuratessani unohtuu miettiä, mitkä asiat tekevät juuri MINUT onnelliseksi. ”Lähteenkorva on yhä uudestaan nähnyt, ettei ulkoisen yltäkylläisyyden keskeltä välttämättä löydy tyytyväistä ihmistä. Jos toteuttaa muiden haaveita ja hankkii muiden arvostamia asioita, ne eivät tuo tyydytystä. Omannäköinen elämä tuo, vaikka se näyttäisi ulkopuolisista vaatimattomalta.”

Lähteenkorva muistuttaa, että toisten ohjeiden seuraamisen keskellä unohtuu kaikkein tärkein, itsensä kuunteleminen. Mitä MINÄ haluan, mitä MINÄ tarvitsen? Tarvitseeko kehoni juuri nyt lepoa vai liikuntaa? Tarvitseeko mieleni nyt rauhoittumista vai jotain mielenkiintoista pohdittavaa? Haluanko juuri nyt tavata ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan vai haluanko vain heittää aivot narikkaan ja katsoa sarjaa, jossa ei ole oikeasti yhtään mitään järkeä? Tarvitseeko kaikessa aina olla jotain JÄRKEÄ?

Kokonaisuus ratkaisee, eikä kaikille toimi kaikki samat asiat. Toinen tarvitsee enemmän hiljaisuutta, toinen sosiaalisuutta voidakseen hyvin. Raskaan työputken jälkeen voi aivan huoletta olla suorittamatta ja nostaa jalat kattoon, eikä se tee ihmisestä vielä luovuttanutta luuseria. Vapaa-ajalla ei tarvitse olla tehokas.

Lähteenkorvan mielestä on myös tärkeää tehdä monenlaista, eikä jumiutua hiomaan yhtä kehityskohdetta maailmantappiin asti. Jos liikunta on intohimo, sen ei tarvitse olla elämän ainoa keskipiste, vaan sen rinnalla voi olla jotain täysin erilaista. Myös esimerkiksi käsityöt voivat toimia hyvänä vastapainona aivotyöskentelylle, sillä niissä näkee eri tavalla tekemisensä jäljen. Kehittyminen ei tarkoita huippusuorituksia ja pätevyyksiä, vaan juuri niiden pienten onnistumisen pisaroiden keräilyä sieltä täältä. On aivan sama, millä mittarilla on onnistunut, kunhan se tuntuu itsestä merkitykselliseltä ja hyvältä.

Hyvä juttu, että onnellisuusoppaita on olemassa. Niitä ei kuitenkaan pidä lukea kuin jotain pyhää tekstiä, joka on automaattisesti oikeassa. Jos kirja tai luento kehottaa sinua rauhoittumaan ja meditoimaan, eikä se ole yhtään sinun juttusi, onnellisuutesi ei varmaankaan löydy siltä suunnalta. Jos joku ehdottaa, että olisi hyvä hengailla läheisten ihmisten kanssa, solmia hyviä ystävyyssuhteita ja että ihmissuhteissa vasta näyttäytyy koko onnellisuuden kirjo, joku introvertti/ujo/jännittäjä/itsekseen muuten viihtyvä tyyppi tuntee, että no just. Ei kyllä yhtään kiinnosta, mutta en sitten varmaan voi olla onnellinen, jos en nyt hakeudu väkisin ihmisten seuraan. Tällaisesta pakkoyrittämisestä seuraa vain lisää pahaa mieltä ja ahdistusta.

Onnellisuus ei ole jokin vaaleanpunainen pilvenhattara jossain odottamassa, että otat siitä kiinni ja kapuat istumaan sen päälle. Onnellisuus ei ole mikään tietty juttu tai asia, johon tulee pyrkiä tai jota pitää etsimällä etsiä. Onni ei tule, jos sitä väkisin kutsuu, vaan karkaa vaan kauemmaksi. Se ei ole mitään, minkä voisi ottaa syliin ja sanoa omistavansa sen. Onni tulee ja menee. Jos se oli sinulla tänään, huomenna se voi olla jossain todella kaukana. Jos sitä ei vielä äsken ollut, se voi iskeä yllättäen puun takaa. Se ei liity tiettyyn paikkaan, aikaan tai tilanteeseen. Se ei välttämättä synny meditoimalla joogamatolla, vaan voikin yllättää kesken kiireisen työpaikkalounaan. Jos naapurisi on onnellinen, kun hän täyttää päivänsä tällaisilla asioilla, sinä et välttämättä ole. Toisen onnellisuus voi koostua lapsista, lastenlapsista, hetkistä kukkapenkissä tai vapaaehtoisessa vanhustyössä, toisen taas vapaasta sinkkuelämästä ilman lapsia, laskuvarjohypystä ja nousujohteisesta urasta. Onni ei ole tietynpituinen hetki tai tietynkokoinen tunne, vaan se voi olla käytännössä mitä vaan. Sitä ei tarvitse tavoitella.

Meillä on Camilla Mickwitzin satu Emilia ja Onni. Siinä Emilia asuu koiransa Oskarin kanssa idyllisessä pikku kylässä, jossa naapurit auttavat toisiaan ja jossa jokainen on erikoistunut erilaisiin asioihin: yksi poimii marjoja ja tekee niistä mehua, yksi leipoo kakkuja ja leipiä, yksi tekee savitöitä. Eräänä iltana Emilia näkee koiransa kanssa valonvälähdyksiä jostain kaukaa, ja he ovat varmoja siitä, että nämä hienot ja värikkäät valot ovat Onni, josta kaikki puhuvat. Sinne heidän tulee mennä, jotta hekin saisivat palan Onnea. He lähtevät matkaan ja ohittavat matkallaan monia naapureitaan: yksi pyytää heitä tulemaan keräämään marjoja, toinen maistamaan pullaa, yksi tekemään savitöitä, kylän lapset kutsuvat piiloleikkiin heinäpellolle. Emilia ja Oskari ei ehdi, koska heillä on kiire etsimään Onnea. Kun he lopulta saapuvat valonlähteelle, he löytävät kioskin, jossa myydään limsaa. He juovat sitä, mutta toteavat, ettei se oikeastaan ollut kovin ihmeellistä. Tämän takiako he olivat vaeltaneet pitkän matkan? Vain saadakseen pullolliset laihaa limsaa? Sen sijaan he olisivat voineet syödä pullaa, tehdä savitöitä, kerätä marjoja ja leikkiä piilosta. Heillä olisi ollut mukava päivä ystävien kanssa. He palaavat kiireesti kotiinsa, ja huomaavat kaikkien jo menneen nukkumaan: pullat on syöty, marjat kerätty ja savet kuivuneet. Emilia ja Oskari päättävät, että yrittävät tästä lähtien keskittyä tekemään asioita, jotka tekevät nyt juuri heidät onnellisiksi ja iloisiksi, eivätkä yritä haahuilla etsimässä jotain, jonka pitäisi muiden mielestä ehkä tuoda onnea.

Monen onneen kietoutuu tietyt virstanpylväät: sitten kun on isompi talo, parempi auto, kaksi lasta, koira, kesämökki. Sitten kun on kesäloma, joululoma tai syysloma, sitten kun pääsee taas matkustamaan ulkomaille. Sitten. Onnea ei kuitenkaan löydy sen enempää. Saadaan ehkä isompi talo, mutta perheelle niin rakas koira kuolee. Löytyy ehkä mahtava työpaikka, mutta lapsi sairastuu vakavasti. Löydetään upea kesämökki, mutta joutuukin työttömäksi. Sekä hyviä että huonoja asioita tapahtuu KOKO AJAN. Ei ole yhtä tiettyä hetkeä, jolloin kaikki olisi täysin harmoniassa ja olisi saavuttanut kaiken, mistä on haaveillut. Jos tällaista olotilaa tavoittelee, kaikki ne pienet hetket menevät ohi: pienen lapsen valloittava hymy, kaunis ruska keittiön ikkunasta, lämmin kesätuuli kesäpäivänä, rauhassa juotu aamukahvi, vasta leivotut piparit. Onnea voi olla juuri siivottu koti ja puhtaat lakanat tai kurainen koira ja märät sukat. Monet herkät osaavat ottaa näistä suuren ilon irti ja nähdä pienissäkin hetkissä suuria ilonaiheita. Onnea kyllä löytyy ihan joka paikasta, jos sitä vain osaa katsoa.

Minulle tuottaa valtavaa onnea katsella olohuoneen lamppuamme: se on kaikin tavoin täydellinen ja olen edelleen ihan into piukeana siitä, että sain sellaisen itselleni. Täydellisempää ja ihanampaa lamppua en voisi kuvitella! Yhtenä päivänä makasin olohuoneen lattialla ja katselin lamppua alhaaltapäin. Siitä näkövinkkelistä en ollutkaan sitä vielä katsellut, ja se näytti varsin hauskalta. Vielä onnellisempi olin, kun satuin löytämään kirpputorilta samaan sarjaan kuuluvan kynttilänjalan. Joka kerta, kun sytytän (led)kynttilät tuohon jalkaan, jossain sisuksissa kehrää Onni. Sain joululahjaksi myös valaisimen, joka heijastaa kattoon ja seinille tähtiä ja erilaisia hitaasti liikkuvia valoaaltoja. Voisin tuijotella tätä värien liikettä tuntikausia hypnoottisena: pelkästään värit ovat käsittämättömän ihania, ja kun siihen liittyy rauhoittava liike, olen täysin myyty. Mitä sitä muuta vielä pieni ihminen kaipaa? (Paitsi ehkä vielä yhdet super-kuolattavan-ihanat värivalot, jotka ostin joulualesta.)

Näin viime yönä unta, jossa istuin puistonpenkillä erään naisen kanssa (johtunee pitkälti siitä, että luin illalla juuri hänen tekstiään onnellisuudesta) ja hän sanoi minulle: ”Hyvään päivään riittää hymy, kiitos ja yksi tehtävä.” Herätessäni muistin edelleen tämän lauseen ja mietin, mistähän aivojeni sopukoista tällainen väläys oli tullut. Lause itsessään oli varsin hyvä ja pitää täysin paikkaansa. Onnelliseen ja hyvään päivään ei tarvita välttämättä muuta kuin positiivinen asenne (josta kumpuaa hymy niin muille kuin itsellekin), kiitollisuus niistä asioista, mitkä juuri tällä hetkellä ovat hyvin ja edes yksi riittävän hyvin tehty asia, olkoon se sitten mitä vaan: pesty korillinen puhtaita sukkia, koko viikon lojunut tahra keittiön lattiassa (siivottuna siis), maittava ruoka-ateria koko perheelle (jota jopa kaikki suostuvat syömään), neljä riviä villasukanvartta, laskujen maksu tai lumien kolaus kuistilta. Se riittää tänään.

Onnistumisesta puheenollen, eräs loma-aamumme poikien kanssa oli varsin onnistunut: Olin valmiiksi jo väsynyt ja kettuuntunut, pojat riehuivat ja kiukuttelivat, ja tunnelma oli kaikin puolin kireä jo valmiiksi. Tiesin, ettei iso riita ollut kaukana. Mietin, mikä kohottaisi omaa mielialaani, mistä minä pitäisin juuri nyt? Tanssimisesta, musiikista? JES! Laitoin musiikin isolle kaiuttimeen ja aloin tanssahdella pyykkien viikkauksen lomassa. Mieliala parani heti ja koko keho rentoutui. Pojat tuijottivat aluksi hölmistyneinä, mutta pian pienempi unohti kiukkunsa ja tuli kanssasi tanssimaan. Opettelimme yhdessä cha-cha-chan askelia ja poika oli varsin riemastunut, kun huomasi pysyvänsä tahdissani. Sillä aikaa toinen poika sai rauhassa hoidella aamutoimiaan ilman pikkuveljen ärsytystä ja suoriutuikin niistä ihan kohtalaisen mallikkaasti. Meillä oli siis varsin hyvä aamu, josta lähti käyntiin varsin hyväntuulinen päivä. Onnea voi olla siis vaikkapa pienen pojan onnelliset kasvot ja yhteiset tanssiaskelet keskellä sotkuista keittiötä.

 

Onnellista uutta vuotta!💖

 

Ps. Toinen samantyyppinen teksti löytyy esimerkiksi otsikolla Mittailuja ja suorituksia.