Ujo pieni hiiri

                                             

Koska lapsuudessani ei ollut Netflixiä, viihdepaketteja eikä edes DVD-levyjä, varhaisimmat lastenohjelmani ovat telkkarista VHS-kaseteille nauhoitettuja lastenohjelmia. Ensimmäisen ”oikean”, ostetun VHS-elokuvan sain vasta joskus isompana, mutta vietin lapsuuteni kyllä varsin viihdyttävästi kelaillen näitä ikivanhoja videoita edestakaisin. Meillä on ne edelleen tallessa mummolassa ja kyllä niitä edelleen kelaillaan poikieni kanssa. Hyvin harha lapseni päiväkodista tai edes koulusta tietää, mikä on VHS-kasetti, meillä pojat osaa sujuvasti pyöräyttää ne käyntiin ja kelata oikeaan kohtaan.

Lastenohjelmia kertyi kaseteille laidasta laitaan, mitä nyt sattui milloinkin tulemaan. Pikkukakkosia ja niiden ohjelmia, jouluaattoaamujen lastenohjelmapläjäyksiä, lasten elokuvia, mitä nyt kohdalle osui. Osa on näin myöhemmin katseltuina varsinaisia nostalgiapläjäyksiä ja on oikeastaan melko harmi, ettei mitään tällaista ”vanhempaa” lastenmateriaalia näytetä enää juuri lainkaan.

Eräässä joulupotpurikatsauksessa on lyhyt ohjelma, joka tuli katsottua moneen kertaan kaikkien muiden ohella: Ujo, pieni hiiri. Googlailin, löytyykö tällä nimellä tällaista lastenohjelmaa ja millä nimellä se oikeasti kulkee ja löysin kuin löysinkin sen! Ohjelma on tehty Tony Johnstonin kirjasta vuodelta 1981 ja on todellakin nimeltään Ujo, pieni hiiri. Aiheiksi kirjalle on listattu ujous ja yksinäisyys.

Ohjelma jäi hyvin mieleen, sillä tunnelmaltaan tämä poikkesi hyvin radikaalisti muusta ohjelmistosta: hyvin verkkainen, tunnelmallinen ja parissa pienessä tuokiossa viipyilevä kuvaus pienestä hiirestä, jonka ovelle tuli kotisirkka. Nykypäivän Ryhmä Haun kasvateille tämä nostalgiapläjäys voisi näyttäytyä varsin kuivana ja tappavan tylsänä, sillä edes liikkuvaa kuvaa ei ohjelmassa ole, pelkkiä kirjan kuvia, joita zoomataan ja loitonnetaan tarpeen mukaan. (Omat poikani eivät esimerkiksi pidä yhtään tällaisista viipyilevistä ohjelmista.) Luulen, että monen nykylapsen olisi ohjelmaa todella vaikea seurata. Väreiltään ohjelma oli hillitty: valkoista, sinistä, keltaista, ruskeaa. Kertojaäänikin on rauhallinen, pehmeä ja tunnelmallinen. 

Jokin tässä pienessä tuokiokuvassa minua viehätti, ja viehättää edelleen. Oikeastaan koko tarina on yksinkertaisuudessaan todella liikuttava ja myös ujona introverttina hyvin samaistuttava. Vaikka lapsena en toki vielä tunnistanut näitä piirteitä itsessäni yhtä selvästi kuin nyt, ehkä kuitenkin jotenkin samaistuin tuohon pieneen hiireen. Minusta ei ollut lainkaan kummallista se, että hiiri pelkäsi mennä ulos. Muistan myös pitäneeni kertojan äänestä: se oli jollain lailla rauhoittava, pehmeä ja hyvin lempeä. 

Tarina kertoo ujosta pienestä hiirestä, joka asuu yksin metsässä. Hän rakastaa pientä mökkiään ja pieniä arkisia askareita. Hän ei haaveksi mistään suuremmasta, on varsin tyytyväinen siihen, mitä hänellä on. Mutta joskus hiiri tuntee olonsa hieman yksinäiseksi, erityisesti jouluna. Olisi välillä mukavaa jutella jonkun kanssa, keinutella kiikkutuolissa ja kuunnella jonkin toisen tarinoita. Hiiri ei kuitenkaan uskalla mennä ulos. Hän tietää, että metsässä asuu ystävällisiä eläimiä, joista voisi tulla hänen ystäviään, mutta hänelle on äärimmäisen vaikeaa avata ulko-ovea tai mennä ulos. Hiiri on luonteeltaan hyvin hyvin ujo ja pelokas.

Koko lyhyen tarinan keskiössä on hetki, jolloin hiiren ovelle koputetaan. Hiiri miettii, pähkäilee, analysoi ja stressaa pienen päänsä puhki, voiko oven avata: Voinko MINÄ mennä ulos? KUKA siellä on? MITEN se suhtautuu minuun, ujoon pieneen hiireen? Onko tulija ystävällinen? MIKSI se koputtaa juuri MINUN ovelleni? Hiiri miettii ja miettii, ja päättää lopulta kerätä niin paljon rohkeutta, että avaa ulko-oven. Se vaatii valtavia ponnistuksia. Ovella seisoo kotisirkka, ruskea ystävällisen näköinen hyönteinen, joka haluaa tutustua hiireen. Hän ehdottaa, voisiko heistä tulla ystävät? Jälleen hiiren päässä myllää: voiko tuntemattomasta tyypistä tulla hänen ystävänsä? Onko sillä jotain taka-ajatuksia? Voiko mökkiin päästää ketään muita? Mitä ystävän kanssa ylipäätään tehdään ja mitä sille sanotaan?

Hiiri kuitenkin vakuuttuu kotisirkan ystävällisyydestä, aidosta kiinnostuksesta ja rauhallisuudesta ja päättää, että kokeillaan, ehkä heistä voisikin tulla hyvät ystävät. Kotisirkka kyselee hiireltä, eikö tämä lähtisi hänen kanssaan metsään tutustumaan muihin eläimiin, mutta hiiri ei uskalla. Metsä tuntuu hänestä liian suurelta ja pelottavalta. Eikä hän halua mennä mökistään ulos. Kotisirkka järjestää kuitenkin hiirelle yllätyksen: hän kutsuu hiiren ovelle lauman ystävällisiä eläimiä: pupuja, oravia, muita hiiriä. Koska hiiri ei uskalla lähteä viettämään joulua muiden luo, muut tulevat hänen ovelleen laulamaan joululauluja ja tutustumaan hiireen. Hiiri on aivan häkeltynyt ja liikuttunut siitä, että eläimet ovat näin ystävällisiä ja että he haluavat tutustua juuri HÄNEEN, ujoon pieneen hiireen, joka tuntee itsensä kovin köykäiseksi ja osaamattomaksi sosiaalisissa tilanteissa. Niin he viettävät joulua yhdessä, hiiren pienessä mökissä ja hiiri saa monta uutta ystävää. Ja ehkä hän myöhemmin uskaltautuu myös astumaan ovestaan ulos?

Mielestäni tähän pieneen hetkeen on onnistuttu mainiosti vangitsemaan ujon introvertin haasteet: hän ehkä haluaisi välillä mennä, muttei uskalla. Pääasiassa hän kyllä viihtyy kotonaan, mutta välillä voisi olla kiva jakaa ajatuksia jonkin samantyyppisen kanssa. Syvällisiä pohdintoja, ei tyhjänjauhantaa. Mutta ei liikaa, pieniä määriä. Ja on aina helpompaa, jos joku toinen tekee aloitteen: kysyy, haluaisitko mukaan, kysyy, mitä kuuluu? Mutta ei tunkeile, eikä raahaa mukaan väkisin. Antaa aikaa miettiä, ja myös kieltäytyä. Hienointa onkin ehkä kotisirkan arvostava ja kunnioittava suhtautuminen: Tule vain, jos haluat, me otamme sinut kyllä vastaan. Mutta jos et halua, niin sekin on ihan ok. Ole vain ujo pieni hiiri, me pidämme sinusta silti ja haluamme tutustua sinuun juuri sellaisena kuin olet.

Jos on jämähtänyt jo tiettyyn rooliinsa, siitä voi olla lähes mahdotonta päästä irti. Jos ei ole vuosiin mennyt ulos, on enää mahdotonta kuvitella tekevänsä niin. Mitä muutkin siitä ajattelisivat? Tarina kuvaa hyvin myös päänsisäistä pohdintaa: sitä, miten pienikin muutos voi saada aikaan valtavan ajatusryöpyn ja välillä niin turhankin kelaamisen. Ulkoapäin tarinan kelailua katsellessa voi miettiä, miksi kaikkea tuota tarvitsee edes ajatella, menisi vain ulos. Ujo introvertti sen sijaan tietää juurikin, miksi niin pitää tehdä. Mukana on varmasti myös raastavaa sosiaalisten tilanteiden / ulkomaailman pelkoa, koska tuntuu, ettei pärjää, osaa tai pysty. Ei ole tarpeeksi kokemusta vastaavista tilanteista ja voi tuntua todella haastavalta lähteä kokeilemaan, koska pelkää joutuvansa naurunalaiseksi kömpelyytensä ja hiljaisuutensa vuoksi. Hiirellä on ehkä valmiina jo monia kauhuskenaarioita, mitä kaikkea kamalaa voi tapahtua, jos hän menee ovesta ulos. Todennäköisesti niin ei tapahdu, mutta VOI tapahtua, ja sitä riskiä on vaikea ottaa.

Ehkä hiiri on myös erityisherkkä? Hän pitää hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta, pelkää muiden tuomaa liiallista hälyä ympärillään ja pohtii, saako hän sen jälkeen enää koskaan olla yksin ja rauhassa? Tehdä omia pikku puuhiaan omassa pienessä mökissään? Hän osaa hyvin pohdiskella asioita myös kotisirkan ja muiden eläinten näkövinkkelistä ja miettiä, ovatko he tosissaan. Hän kuitenkin aistii, että kotisirkka on tosissaan ja aidosti kiinnostunut, joten hiiren on lopulta helppo ottaa tämä ystävällinen ele vastaan. Sirkka ei millään tavalla vaikuta vilpilliseltä tyypiltä.

Tässä tapauksessa riski kannatti ja hiiri huomasi, että oli kaikki nämä vuodet pelännyt aivan turhaan ja ollut yksin. Onneksi tuli joku, joka teki aloitteen ja rohkaisi hiirtä lähtemään hieman omalta mukavuusalueeltaan, ei pakottaen, vaan hellästi tönien. Yksinoleminen oli tässä tapauksessa alkanut selkeästi mennä jo hieman liian pitkälle.

Meitä ujoja pieniä introverttihiirulaisia on maailman sivu täynnä, mutta meitä ei vain näy eikä kuulu. Täällä me kyhjötellään kotonamme ja nautitaan olostamme. Yksin voi olla varsin mukavaa ja leppoisaa, ja suurin osa nauttii siitä. (Kuten minä.) Jos yksinolo alkaa kuitenkin muuttua ahdistavaksi yksinäisyydeksi ja pelot hallita arkipäivää, on tärkeää, että on edes yksi pieni kotisirkka, joka tulee kysymään ovelle, mennäänkö yhdessä? Annetaan yksinviihtyjien viihtyä yksin, mutta kysytään aina välillä, että onhan se yksinolo nyt varmasti ok? Yksin on kiva olla, mutta yksinäinen ei. Huolehditaan siis, ettei kukaan jää liian pitkäksi aikaa yksin!

Rentouttavaa talven ja joulun odotusta!💙

 

- Laura