Itkijänaisia

Viime vuosina on tullut käytyä harmittavan monissa hautajaisissa. Näitä tilaisuuksia riittäisi vähempikin, mutta valitettavasti ne eivät kysele ajankohtaa. Vaikka hautajaiset ovat raskaita tilaisuuksia itse kullekin, erityisherkälle ne ovat varsin omituisia kokemuksia. Niin myös monet muut iloisemmatkin juhlat, joissa on paljon ihmisiä ja joihin liittyy paljon tunteita. ”Tavalliselle” tallaajalle näissä tilaisuuksissa ei ole mitään omituista, mutta herkkikselle niissä on paljon sellaista, mitä muut eivät kerta kaikkiaan voi tajuta.

Ilmiötä on hyvin vaikea selittää sellaiselle, joka ei koe asiaa samalla tavalla. Se liittyy hyvin voimakkaasti herkkyyteen tulkita ja imeä toisten tunnereaktioita. Hyvin monella erityisherkäksi itsensä mieltävällä on tällainen kokemus: he ikään kuin imevät toisten tunteita itseensä ja kokevat ne hyvin syvästi siitä huolimatta, olivatko ne alun perin omia vai eivät. Imuri toimii varsin hyvin pelkissä kaksin käytävissä keskusteluissa, mutta mitä enemmän porukkaa on koolla, sitä enemmän riittää myös erilaisia tunteita ja imuroitavaa. Jos tunteet ovat yhteneväisiä, kuten juurikin suurissa juhlatilaisuuksissa, joiden tarkoitus on joko ilo tai suru, tunteiden määrä on pakahduttava.

Kuten jo tekstissäni ”Huvipuistohurvituksia” mainitsin, pidän huvipuistoista erityisesti tunnelman vuoksi: kaikki ovat iloisia ja positiivisella asenteella liikenteessä. Tunnelma tarttuu ja syöpyy hyvin syvälle herkkiksen minimaalisen suodatuskyvyn vuoksi. On helppo olla iloinen, kun kaikki ympärillä ovat iloisia. Toisinaan tunnelma on niin sakeana ilosta, että sen voisi ottaa käteen, pitää sitä sylissään ja paijata sitä. Tällaisessa ympäristössä on hyvin vaikeaa edes yrittää murjottaa, vaan väkisinkin sisukset alkavat kuplia ilosta.

Sama ilmiö tapahtuu myös yhteisissä riemukkaissa illanvietoissa tai muissa iloisissa juhlissa, kuten häissä. Herkkis-vieras tuntee itsekin pakahtuvansa rakkaudesta ja liikutuksesta ihan vaan seuraillessaan toisten onnea. Tunne voi toki olla tuttu kenelle tahansa, mutta sen voimakkuus on herkkiksillä ihan omaa luokkaansa. Päälle vyöryvää tunnemassaa ei voi millään tavalla torjua tai olla kokematta, koska se yksinkertaisesti tulee päin näköä kuin mikäkin tsunami, halusi sitä tai ei.

Ihan kaikenlaiset tunteet tarttuvat. Herkkis on ensimmäinen, joka aistii huonon työilmapiirin tai keskusteluporukan keskinäiset ristiriidat. Ne ikään kuin leijuvat ilmassa painavana pilvenä, ja on omituista, ettei kukaan muu tunnu huomaavan niitä. Olosta tulee hämmentynyt ja ahdistunut, kun pilvi yrittää työntyä väkisin kaikista huokosista sisään. Herkkis onkin melkoinen ilmanpainepuntari, joka osaa jo hyvissä ajoin sanoa, millaista tunnesäätä tilaisuudessa on luvassa.

Hautajaiset, voitte vain kuvitella. Vaikka ihminen olisi itselle täysin vieras tai muuten hyvin vähän tunnettu, se ei silti vähennä ilmassa leijuvan murheen ja tuskan määrää. Vaikka omaa murhetta ja surua olisi vähän, keho täyttyy silti kaikkien mukana olevien murheesta ja kokee sen syvästi, aivan kuin se olisikin oma. Joka kerta, kun olen mennyt melko tuntemattoman ihmisen hautajaisiin, olen etukäteen ajatellut, että jopa on kumma, jos en osaa tällä kertaa olla itkemättä. En tiedä mitä oikein itkisin, kun en tunne oikein koko tyyppiä. Mutta en tietenkään siihen pysty.

Kirkkoon vielä pääsee sisälle kyynelehtimättä, mutta ensimmäisistä musiikin tahdeista lähtien - jotka vyöryvät päälle kuin hyökyaalto, voimakkaina ja täynnä tunnetta - on lamaantuminen varma. Kun aalto tulee, siihen on hyvin vaikeaa olla hyppäämättä, se nielaisee mukaansa väkisin. Pelkkä musiikki on niin surullista, että koko keho käpertyy surusta. Kun näkee toisten surevat kasvot, sekin on jo melkein liikaa. Kun kuulee vielä jonkun nyyhkäisevän, pato murtuu. Kukkatervehdykset pitäisi kieltää laissa, sillä herkkiksen on niitä todella vaikeaa kuunnella: pelkkää surua ja murhetta joka lauseessa ja ne lausutaan hyvin suurella tunteella. Itken vuolaasti jokaisen kukkakimpun laskijan puolesta, aivan sama tunnenko näitä ihmisiä ollenkaan. Pelkästään se, että jonkun ääni murtuu lukiessa tekstiään, on ihan liikaa. Miten yksi ihminen voi kannatella koko tämän satapäisen joukon tuskaa ja kärsimystä?!

Tajuan erittäin hyvin, miksi ennen hautajaisissa oli itkijänaisia. Olisin aivan oivallinen tähän tehtävään. (Mihin saa laittaa työhakemuksen?) Minulle ei olisi mikään ongelma asettua täysin tuntemattoman henkilön arkun viereen ja itkeä silmät päästäni kaikkea sitä ympärillä vellovaa surua ja murhetta. En ole itkijänaisten perinteeseen tarkemmin tutustunut, mutta luulisin että heidän läsnäolonsa jollain tavalla tuntui helpottavalta tai vapauttavalta: jos ei itse oikein osaa tai uskalla tuoda tunteitaan esiin, voi siirtää ne toisen kannettavaksi. Tuo itkee minunkin puolestani, koska en itse siihen pysty. Tuo suree minunkin puolestani, että pysyisin nyt tämän tilaisuuden ajan tolpillani. Olen täysin varma siitä, että itkijänaiset olivat kaikki erityisherkkiä, joille oli juurikin ominaista imeä toisten tunteita omikseen. Ilman tätä kykyä tällainen ei onnistu, vaikka olisi kuinka empaattinen ihminen hyvänsä.

Voisin aivan hyvin ruveta itkijänaiseksi myös iloisissa tapahtumissa. Eikun tänne vain työtarjousta tulemaan! Voin aivan hyvin liikuttua missä tahansa tilaisuudessa, kunhan tunnemössöä vain on tarpeeksi, musiikki tai muu elämys tarpeeksi koskettavaa tai sieluun saakka menevää. On vähän vitsi, että vanhemmat tirauttelevat kyyneliä lastensa esityksissä, mutta oikeasti melko harvat tekevät niin. Eivät kehtaa, räpyttelevät vain sievästi silmiään. Minä itkeä vollotan toistenkin lasten esityksissä, kaikkien niiden liikuttuneiden vanhempien puolesta. Oman lapsen kohdalla paperitolloja alkaa olla jo melko iso keko. Liikutus ei ole mitään pientä piiperrystä, söpöä kyyneltä silmäkulmassa, vaan sisuksia raastavaa ja riuhtovaa tunnemylläkkää, jota on hyvin vaikea sietää. Ennen kuin minulla oli omia lapsia, saatoin ”tirautella” liikutuksesta pienten taskurapujen esityksessä, sillä koin todella vahvasti heidän olevan jonkun vanhemman omia lapsia. Entä nyt kun oma lapseni on isolla näyttämöllä? Ämpäreitä ja luutuja kiitos.

Varsinkin mieheni tietää, että osaan kyllä itkeä ihan mistä tahansa asiasta. Myös poikani osaa tämän taidon varsin hyvin: jos kastemato jää pyörän alle tai kaurapuuropaketti kaupanhyllyssä ilman ystävää. Jotkut laulut ovat sellaisia, etten halua kuulla niitä lainkaan silloin, kun muita ihmisiä on paikalla. Myös pahimmat vuodatuselokuvat katson mielelläni yksin.

Herkät saavat monesti kuulla, että ulkoisen jähmeytensä ja syrjään vetäytymisensä ansiosta heitä luullaan tunteettomiksi tai epäempaattisiksi. Jos he eivät osallistu johonkin tilaisuuteen, lähde mukaan johonkin juttuun, johon liittyy liian isoja tai väsyttäviä tunteita, heidät koetaan epäkohteliaiksi ja välinpitämättömiksi. Ihan oikeasti?? Jos he onnistuvat joskus kätkemään sisällä riehuvan tunnemyrskyn, he voivat näyttää toisen silmään hyvin kovilta ja julmilta. Tapa on usein opittu, ja keino hillitä hirmumyrskyn lailla riehuvaa sisäistä tunnemylläkkää. Jos sille antaisi edes pienen mahdollisuuden päästä ulos, edes pikkusormen, se romahduttaisi koko pakan ja veisi koko käden. Tunnenappulassa on vain ON tai OFF: täysillä tai ei ollenkaan. Mitään pientä sievää välimuotoa on harvoin tarjolla. Jos mennään, niin sitten mennään, ämpärit valmiiksi!

Nykyinen yhteiskunta ei hyväksy liian tunteellisia ilmauksia eikä missään tapauksessa ylireagointia. Normityypit hämmentyvät, jos joku kokee asioita liian voimallisesti tai syvästi. Tämän vuoksi on pakko oppia jonkinlaista kontrollia tai kehittää itsensä suojaksi panssarilasi. Toiset tekevät niin, mutta uupuvat ja väsyvät teennäisen kilven ylläpitoon. Panssarilasikin murtuu, jos sitä hakkaa tarpeeksi usein ja liian kovaa. Helpompaa on vain olla ja mennä aallon mukana. Tai no, olla, mennä ja saada kaikkien muiden säälivät katseet osakseen. ”Eihän tämä ole itkun asia…”

Jotkut itkevät öisin, kun ovat yksin. Kuulostaa aika luksukselta. Minä itken aina ja joka paikassa, ajasta tai paikasta riippumatta, jos aihetta siihen vain on. En pysty siirtämään ajankohtaa haluamaani paikkaan, vaan jos tunne on tässä, se on tässä JUURI NYT. Vaikka seisoisin päälläni, tunne on liian intensiivinen ja voimakas, jotta sitä olisi mitään mahdollisuuksia siirtää yhtään mihinkään.

Luulen, että juuri tämän heikon suodatuskyvyn vuoksi monien erityisherkkien on todella vaikeaa tunnistaa omia tunteitaan ja tehdä eroa niiden välillä. On välillä hyvin vaikeaa tietää, mikä on omaa tunnetta ja mikä tarttunut mukaan jostain ihan muualta. On vaikea tietää, itkettääkö omasta vai jonkun toisen puolesta, koska asioiden välille on hyvin vaikea vetää rajaa. Voin olla todella liikuttunut toisen surullisesta katseesta ja itkeä sitä, koska selvästikään tämä toinen ei sitä tee. Voin myös kuplia ilosta toisen puolesta, vaikka tämä esittäisi suolapatsasta. Voin olla äärimmäisen kiusaantunut ja ahdistunut, vaikka en tiedä yhtään, keneltä sain tämän tunteen kerättyä mukaani. Missä menee raja minun ja toisen tunteen välillä?

Joskus nuorempana tein listoja, joihin listasin erilaisia tunteita. Kun tunnemyrsky tuli, raksin listasta kaikki ne tunteet, joita myrskyyn tällä hetkellä liittyi. Tarkoituksena oli, että oppisin jollain tavalla tunnistamaan ja erottelemaan tunteita toisistaan ja pohtimaan, mikä näistä oli se alkuperäinen tunne, joka reaktion aiheutti. Huomasin tehtävän lähes mahdottomaksi, sillä useimmiten rastin melkein kaikki listan kohdat. On hyvin vaikea erottaa alkuperäistä tunnetta siitä, mitä kaikkea muuta siihen on kertynyt, ja sitä, mikä tunne kuuluu minulle ja mikä jollekin toiselle. Jos koen ne kaikki yhtä voimakkaina, onko periaatteessa järkeä edes tehdä eroa niiden välille? Ymmärtämisen kannalta ehkä kyllä, mutta lisäanalysoinnin ja pohdinnan sijasta useimmiten mieluiten vain annan mennä. Märehtiminen vain pitkittää liemessä kellumista, kun sen sijaan yksinkertaisesti itku tuo sen ulos ja päästää vapauteen. Okei, tässä se nyt oli, tehdään jotain muuta. Luulin myös, että mitä pidempään oppii peittämään ja siirtämään tunnetta, sen parempi. Väärin. Jossain vaiheessa se kaivautui esille kuitenkin, tällä kertaa entistä suurempana ja vaikeampana. Huomasin, että kannattaa vaan antaa olla.

Itkemisestä on muutenkin tehty jonkinlainen ihmeellinen tabu: sitä ei tapahdu, ja jos tapahtuu, niin jossain piilossa ja pimeässä. Me, jotka tirautellaan vähän siellä täällä, ollaan ihan kummajaisia, kun eiväthän ”normaalit” ihmiset käyttäydy näin! Juhani Mattila toteaa oivaltavasti uutuuskirjassaan ”Uupumuksesta takaisin elämään”, että uupuminen johtuu usein siitä, että padotaan kaikki mahdolliset tunteet sisälleen. Kyllä kai sellaisesta piilotetusta tunnetaakasta uupuu kuka tahansa! Ollaanko me siis ihan höpöjä, kun päästetään sen sijaan höyryjä pihalle? Kumpi on oikeastaan rohkeampaa: päästää virta valloilleen vai pitää se tiukasti padottuna?

Jannika B:n kappale Niagara kertoo juurikin itkemisestä ja siitä, miten sitä ylitulkitaan usein aivan liikaa. Jos itkettää, ei se tarkoita sitä, että välttämättä koko maailma murentuisi ja siitä tarvitsisi huolestua. Koska ”normaali” oleminen on niin hillittyä ja hallittua ja itkeminen jotain todella epätavallista ja piilotettua, meidän pienetkin kyyneleet tuntuvat toisten mielestä valtavilta ja heti alkaa pelottaa, että meissä on varmasti jotain vikaa tai me ollaan liian heikkoja pitämään kulisseja kasassa. Se on meille herkkiksille kuitenkin vaan ihan normaalia, osa ihan tavallista arkipäivää, samalla tavoin kuin ilo ja hymyileminen.  

Kyyneleet on suolavettä,
ne ei jäädy ollenkaan.
Pyyhin ne mun lapasella,
itkuhan vaan puhdistaa.

Sanon, että toukokuu saa
silmät aina vuotamaan.
Sanon, että mä on ok,
vaikken aivan olekaan.

Ethän sä huolehdi musta laisinkaan,
kun taas nuo kyyneleet joku sai virtaamaan?
Se on kuitenkin pieni virta vaan,
ei mitkään Niagaran putoukset ollenkaan.

Kyyneleet on vuorovettä,
osa luonnon logiikkaa.
Ei ne kysy lupaa keltään,
itsestään käy virtaamaan.

Muistuta mua siitä,
et taivas pysyy paikoillaan.
Merikin on suolavettä,
aallot joskus seisahtaa.

Ethän sä huolehdi musta laisinkaan,
kun taas nuo kyyneleet joku sai virtaamaan?
Se on kuitenkin pieni virta vaan,
ei mitkään Niagaran putoukset ollenkaan.

Pian mä tuun syvyyksistä sinne takaisin,
rohkeempana ehkä, mistä sitä tietäisin.
Viisaana ja hohtavana? En mee lupaamaan,
mut haluun tuntee kaiken mitä sitten tuleekaan!

Ethän sä huolehdi musta laisinkaan,
kun taas nuo kyyneleet joku sai virtaamaan?
Se on kuitenkin pieni virta vaan,
ei mitkään Niagaran putoukset ollenkaan.
 

Se on kuitenkin pieni virta vaan,
ei mitkään Niagaran putoukset ollenkaan.

(Jannika B.) 

 

- Laura

 

Loppuhuomautus:

Kaikki erityisherkät eivät ole itkijänaisia tai -miehiä, mutta monet voivat olla. Jos kerron, että itse olen tällainen, se ei tarkoita sitä, että kaikkien erityisherkkien pitäisi olla. Päinvastoin, jotkut ovat hyvinkin vähäitkuisia ja ”tunteettoman” oloisia, mutta saattavat silti käydä sisäisesti läpi hurjaakin hurjempaa tunnemyrskyä. He osaavat pitää tunteet piilossa. Yhteistä meille on taipumus imeä toisten tunteita ja käsitellä niitä omassa kehossa. Niiden ulostuonti-tapa voi vain olla erilainen.

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan Räkä! (Nuhaa, kuumetta ja flunssatautia)

Torikauhua ja nälkäkiukkua - herkkis-äiti markkinoilla

Herkkis-äiti jumppaa (vai eikö jumppaa - kas siinä pulma!)