Huvipuistohurvituksia (eli introverttiherkkis-äiti huvipuistossa)
Tivolit ja huvipuistot: Ah, ne jakavat niin mielipiteitä, erityisesti meidän introverttien ja erityisherkkien joukossa.
Olen huomannut, että tyypit jakautuvat hyvin voimakkaasti ääripäihin: tivoleita ja huvipuistoja joko inhotaan tai rakastetaan. Harvemmin olen törmännyt tyyppiin, jolle tivolissa käynti olisi ihan ok tai ihan kivaa. Ne, jotka inhoavat, tuskin käyttävät kesälomaansa pyörien eri huvipuistoissa, mutta toisinaan lasten kanssa on pakko kulkeutua omalle epämukavuusalueelleen (kuten melko monessa muussakin arkipäivän asiassa). Kesälomasuunnitelmista ja äänensävystä yleensä kuulee, ollaanko menossa huvipuistoon omasta vai lasten halusta, vai onko kaikki härpäkkeet jätetty koko suunnitelmasta suosiolla pois.
Analysoidaanpa hieman.
Ymmärrän, miksi monet introvertit ja erityisherkät inhoavat, suorastaan kammoavat tivoleita ja muita huvihiluvitkutinpuistoja: niissä on paljon ihmisiä, paljon ääniä, meteliä, jopa huutoa ja kiljumista. Niissä on paljon värejä, liikkuvia laitteita, ympäriinsä sinkoilevia lapsia, välkettä ja vipinää. Rauhaa rakastava introverttiherkkis voi kavahtaa tällaista sekasotkua, sillä pakoon ei pääse, vaikka haluaisikin. Tivoli/huvipuistovierailu vie usein melko pitkän ajan, joten kestettävää kyllä riittää. Meno ei sammu edes ruokaravintolassa, jossa pää kolmantena jalkana sinkoilevat lapset (ja aikuiset) lappavat buffetista lihapullamuusia lautasilleen, aivastelevat salaattiin ja kaatavat mehun pöydälle. Se siitä rauhoittumiskeitaasta. Edes vessassa ei saa olla rauhassa, sillä niihin useimmiten jonotetaan. Et voi jäädä koppiin tekemään hengitysharjoituksia, kun lauma teinejä odottaa intopiukeana oven takana päästäkseen jatkamaan remuamistaan. Lisäksi aurinkoisella säällä erityisherkkä voi joutua pohtimaan, miten selviää kuumuudesta, riittävästä nestesuolatasapainosta, päänsärystä ja muista lieveilmiöistä, joita aurinko saattaa aiheuttaa. Puhumattakaan itse huvittelulaitteiden aiheuttamasta huimauksesta ja jännityksestä, jotka saattavat olla erityisherkälle tavallista suurempia tuntemuksia. Laitteisiin ei toki ole pakko mennä, mutta toisinaan pelkkä katsominen voi riittää siihen, että päässä alkaa pyöriä ja olo tuntua huteralta. Huvipuistoissa yhdistyy siis monta asiaa, joita monet mieluummin välttelisivät.
Kaikki sympatiani siis heille, jotka inhoavat huvipuistoja.
Itse kuulun toiseen ääripäähän.
Varmasti sillä, että kävimme lapsuudessani lähes joka kesä Särkänniemessä ja sillä, että mieheni on huvipuistofani, on jotain tekemistä asian kanssa, mutta itse pidän huvipuistoista, suorastaan nautin niissä käymisestä. Hulluinta on ehkä juurikin se, että en käy missään laitteissa. Pääni menee pyörälle jo katselusta, pelkään korkeita paikkoja enkä pidä siitä, että mahaani kutittaa liikaa. En nauti jännityksestä, vauhdista enkä epämääräisistä tuntemuksista kehossani. En pidä yleensä metelistä, juoksevista lapsista, sekamelskasta ja tungoksesta, mutta jostain syystä huvipuistoissa ne eivät haittaa. Mietinkin pitkään, mistä oikeastaan onkaan kyse, kunnes tajusin senkin liittyvän hyvin vahvasti herkkyyteen aistia toisten tuntemuksia ja tunnelmia.
Olen aivan vakuuttunut siitä, että juuri tämä herkkyys tekee huvipuistokäynneistä erityisen nautittavia. Jo portilla huumaannun siitä ympäröivästä odotuksen ja jännityksen tunteesta, joka ihmisistä huokuu. Näen mieheni (joka siis rakastaa huvipuistoja todella paljon) innostuksen ja kipinän, lasteni käsinkosketeltavan riemun ja jännityksen siitä, että saavat viettää tuntikausia ajelemassa erilaisilla laitteilla. Voisin ottaa tunteen syliin ja pidellä sitä, sitä se on niin voimakas ja intensiivinen.
Huvipuistoissa on muutenkin erittäin hyvä tunnelma: lapset ovat iloisia, eivät kinastele ja huutavatkin vain riemusta. Ilo on kuplivaa, riemukasta, hyväntuulista. Ja se tarttuu. Vaikka olisin pahalla tuulella lähtiessäni, portin sisäpuolella pääsen mukaan tuohon pehmeään, syleilevään innostukseen ja ilontunteeseen. Se kietoutuu ympärille kuin lämmin viltti ja saa minutkin innostumaan. Kaikki ovat hyvällä tuulella, meno on rentoa ja stressitöntä. Voin vain lipua siinä kuplivassa tunteessa tuntikausia.
Laitteisiin meneminen jännittää liikaa, mutta toisten seuraaminen juuri
sopivasti: jo lapsena rakastin seistä verkkoaidan takana katsomassa siihen
aikaan Särkänniemen hurjinta vuoristorataa, joka meni yhdessä kohtaa pää
alaspäin. Kihisin jännityksestä seuratessani junaa, puristin verkkoaitaa
rystyset valkeina ja melkein tunsin itsekin vatsanpohjassa sen vauhdin ja hurman.
Mutta juuri sopivasti, ei liikaa. Edelleen saan tämän tunteen, kun katson
mieheni kieputtelua vuoristoradassa tai muiden sekopäiden matkustelua
laitteissa, joihin en ikinä itse menisi. Riittää, että he menevät. Siinä on
jännitystä ihan tarpeeksi. Voin kokea sen heidän kauttaan.
Vaikka en yleensä nauti ihmispaljoudesta, huvipuistoissa se ei haittaa. Minun ei odoteta olevan heidän kanssaan missään tekemisissä, vaan kaikki menevät omia polkujaan. Laitteissa minun ei tarvitse kommunikoida kenenkään kanssa, vaikka he istuisivat minussa kiinni. Ollaan kaikki hyvällä tuulella ja ystävällisiä, se riittää. Nautin tietysti kovin paljon siitä, jos väkeä on vähemmän: ei tarvitse jonottaa tai saa olla laitteessa ilman, että outoja tyyppejä tunkeutuu seuraani. Väkijoukossa en kulje tuntosarvet ojossa kuten yleensä, vaan keskityn tunnelmaan ja riemuun, en analysointiin ja sosiaalisten kudelmien pohtimiseen: tiedän, millä fiiliksellä ihmiset ovat, sitä ei tarvitse arvailla.
En yleensä pidä sekamelskasta ja liian kovalla soivasta musiikista. Huvipuistot eivät kuitenkaan olisi mitään ilman musiikkia: se sekoittuu tunnelmamössöön saaden sen kuplimaan ja keinumaan entisestään. Musiikki ikään kuin vahvistaa kuplivaa iloa, tuo siihen sykettä ja lisäpotkua. Se kannattelee koko fiilispalettia, nostaa sitä vielä asteen ”next levelille” ja tekee siitä kokonaisvaltaisemman. Rakastan kyllä musiikkia, mutta sen täytyy sopia tunnetilaan täydellisesti. Huvipuistossa se sopii, olkoon se oikeastaan mitä vaan.
Pariin laitteeseen uskaltaudun ja käynkin niissä monta kertaa. Niissä tärkeintä ei ole vauhti ja jännitys, vaan yhdessäolo. Laitteet ovat sellaisia, joihin voin mennä lasteni kanssa ja päästä mukaan heidän kihelmöivään innostukseensa. Tai sellaisia, joihin voin mennä yhdessä mieheni kanssa. Yksin en mene mihinkään. Maisemajunat, hitaat auto- ja veneradat ovat sellaisia, joissa voimme yhdessä nautiskella huvipuiston tunnelmasta. (Maailmanpyörään en mene, sillä se nousee liian korkealle.) Rakastan Särkänniemen Koskiseikkailua: siinä yhdistyy leppoisa ajelu hyvässä seurassa, mutta johon sekoittuu juuri sopivasti jännitystä ja vauhtia, minun mahalleni ja päälleni sopivassa suhteessa. Lisäksi viilentävä ja virkistävä vesiryöpsäys kuumana hellepäivänä on niin täydellinen silaus pakettiin, ettei parempaa voisi helteessä kärvistelevä hellehattuäiti toivoa.
Kyllä, kesäsuunnitelmiimme kuuluu tivolia ja huvipuistoa. Ihanaa!😍
- Laura
Oikein ihanaa, sopivan lämmintä, rentouttavaa ja aurinkoista kesää huvipuistoilla tai ilman!😎💖
Kesäaikaan olemme lomilla melko aktiivisesti, joten postauksiamme tulee todella harvakseltaan. Aiempia tekstejä löytyy kuitenkin pilvin pimein arkistoistamme, käypäs lukemassa!
Kommentit
Lähetä kommentti