Leirintäalue-elämää (eli onko karavaanari kaikkien kaveri?)

Kesäisin meillä on tapana kierrellä vanhempieni kanssa Suomea heidän asuntoautollaan. Olen tarkastellut tätä kiinnostavaa ilmiötä nyt siis jo useamman kesän ajan, ja edelleen löydän leirintäalue-elämästä paljon kiinnostavaa pohdittavaa. Se on omituinen yhdistelmä introverttiutta ja sosiaalisuutta ja joka kesä yllätyn aina uudestaan sen erikoisista piirteistä. On myös jännittävä seurata, miten kuusihenkisen seurueemme eri jäsenet suhtautuvat asioihin kukin omalla tavallaan. 

Olemme mieheni kanssa äärimmäisen introvertteja: emme kaipaa leirintäalueella seuraa, vaan viihdymme omissa oloissamme. Emme koe minkäänlaista halua tai tarvetta tutustua leirintänaapureihin ja haluamme käydä suihkussa ja tiskaamassa ilman toisia leiriytyjiä. Vanhempani arvostavat kyllä rauhallisuutta, mutta heitä ei häiritse millään tavalla änkeytyä naisten tai miesten yhteiselle saunavuorolle tai lyöttäytyä juttelemaan vaununaapurin kanssa hienoista vanhoista autoista. Heitä ei haittaa, jos tiskauspaikalla on joku toinen ja lättyjä voi aivan hyvin mennä paistamaan, vaikka vieressä toisen seurueen yhdeksän henkeä käristää makkaraa. Mummi polski poikien kanssa uima-altaassa, joka oli kuin pistetty täynnä väkeä. En olisi voinut kuvitella meneväni sinne edes ei-korona-aikana. 

Pojat ovat keskenään hyvin erilaisia. He molemmat remuavat lasten leikkipaikoilla polvet ruvella, mutta suhtautuvat toisiin leirintälapsiin eri tavoin. Nuorempi poikani, ennakkoluulottomampi ja rohkeampi, ei häiriintynyt toisista leikkijöistä: odotteli vuoroaan, meni tuntemattoman tytön kanssa keinulaudalle, jutteli tuntemattoman pojan kanssa siitä, missä huvipuistossa olivat tänä kesänä käyneet. Vanhempi poika sen sijaan poistuu vähin äänin takavasemmalle, jos keinuun tai pallomereen sattuu yhtä aikaa joku toinen, kääntää päänsä pois ja teeskentelee, ettei kuullut toisen kysymystä. Hän ei lähde minijunaan, jos ei voi olla varma, ettei tarvitse istua tuntemattoman lapsen vieressä, eikä mene trampoliinille, jos joku toinen odottaa jonossa ja tuijottaa. Olin itse lapsena samanlainen, niin myös mieheni. En mitään inhonnut yhtä paljon kuin sitä, että MINUN pallomereeni änkesi yhtä aikaa joku toinen viskomaan palloja miten sattuu tai viereeni keinumaan tuli joku, joka kyseli nimeäni tai sitä, halusinko leikkiä hänen kanssaan. En koskaan halunnut.

Vaikka olimme tänä kesänä varautuneet siihen, että leirintäalueilla olisi varsin paljon porukkaa, yllätyimme miten rauhassa monessa pienemmässä paikassa sai olla. Se oli erittäin hienoa. Mieheni sanoi kyllä kaipaavansa välillä hieman ”elämää”, jota seurata ja katsella sivusta, mutta johon ei tarvitsisi itse osallistua. Minulle omassa porukassamme oli elämää aivan riittämiin ja jo pelkästään kaksi lasta huvi- ja leikkipuistokäynteineen riittää kyllä pitämään”elämä”-kiintiöni aivan tarpeeksi täynnä. Olimme kuitenkin myös yhdellä isolla leirintäalueella, jossa elämää kyllä riitti aivan liiaksi asti. Edes vessaan ei päässyt ilman jonottamista ja joka paikassa kuhisi ihmisiä kuin kärpäsiä. Suihkussa oli yhteinen pukuhuone, ja suihkutilassa kaksi suihkua rinnakkain. Mahtavaa! Oven takana jono odottajia. Pärjään kyllä, mutta en voi todellakaan sanoa nauttivani näistä. Olemme kutsuneet mieheni kanssa tällaisia isoja leirintäkeskuksia nimellä ”keskitysleiri”. Menemme niihin vain pakon edestä. 

Millainen ihminen sitten on karavaanari? No, vanhempani selkeästi. Siis tyyppi, joka ei halua välttämättä viettää koko kesäänsä samassa paikassa, mutta joka on valmistautunut siihen, että ympärillä kansa vaihtuu jatkuvasti ja heidän kanssaan voi joutua hyvinkin läheisiin tekemisiin, varsinkin jos aikoo saunoa ja kokata yhteisissä tiloissa. Heillä ei ole uteliasta tarvetta tunkeutua toisten seuraan, mutta toiset eivät heitä haittaakaan. 

Olen eri leirintäalueilla ollessamme pohtinut, millainen tyyppi janoaa kausipaikalle leirintäalueelle? En ole vielä tajunnut kuvion ideaa. En voisi itse kuvitella viettäväni koko kesää a) samassa paikassa, b) samojen naapurien kanssa lähietäisyydellä, ja c) käyttäväni pelkästään yhteisiä suihkuja, vessoja ja muita tiloja toisten kanssa koko kesän ajan. Kausipaikkalaiseksi ryhtyessä on siis oltava väkisinkin enemmän ekstrovertti kuin minä, eli siedettävä naapureita ja yhteiseloa, jopa nautittava siitä. On myös nautittava jostain syystä karavaanielämästä, joka pysyy paikoillaan. Olen itse elämyshakuinen, joten olisi vaikeaa kuvitella sietäväni pientä kotteroa, joka ei edes liiku mihinkään. Liikkeellä ollessa se on siedettävää, jopa ihan kivaa. Jos haluan pysyä paikoillani, hankkisin mökin kaukana naapureista. Selkeästi kausipaikka on siis jonkinlainen hybridimalli: paikallaan pysyvä mökki, jossa kuitenkin on ympärillä koko ajan seuraa.

Vain viikko: viikko on se aika, jonka jaksan tätä vaihtuvaa suihkuseuraa. En yhtään enempää. Olemme varsin tiivis yhteisö koko viikon ajan pienessä kopperossamme, joten viikon jälkeen tarvitsen myös aikaa olla itsekseni. Ja vanhemman poikani sanoin: ”Olisihan tämä ihan kivaa vielä pitempäänkin, mutta on jo vähän ikävä tietokoneella kirjoittamista.” Niinpä. 

Ja nukkuminen, se on ihan oma lukunsa. Jos itse kuorsaa tarpeeksi kovaa, tuskin häiritsee kellon tikitykset ja naapurin yömyöhään jatkunut mölkkypelikään. Minua häiritsee. En voisi kuvitellakaan nukkuvani ilman korvatulppia samassa tilassa viiden muun henkilön kanssa, paikassa, jossa ympärillä on sata muuta majoittujaa. Rivitaloon ei luonnonäänet kuulu, mutta asuntoautoon kuuluu. Katolla hyppivä harakka tai rannassa huutava lokki on takuuvarma herättäjä. Mutta korvatulpat, ah, mikä hiljaisuus! Ja se, että saan nukkua yksin omassa kopissani, on ihan pakollinen tekijä. En nukkuisi viikkoa mitenkään päin, jos joutuisin tekemään sen hattuhyllyllä pyörivän poikani vieressä.

On toki muitakin tapoja nauttia karavaanarielämästä, tästäkin löytyy esimerkkejä omasta lähipiiristä. Ei ole mikään pakko mennä leirintäalueelle, jos autossa on toimiva vessa ja suihku. Majoituspaikkoja löytyy kyllä. Tällaisesta elämästä voisin pitää, mutta pakko myöntää, että kahden lapsen kanssa se olisi sula mahdottomuus. Ei menisi kauaa, kun pieni suihku ja vessan jatkuva tyhjentäminen alkaisi ottaa aivoon, puhumattakaan siitä, että tällainen reissuelämä onnistuisi yhtään isommalla seurueella. Asuntoautomme on tilaihme, johon mahtuu hyvin nukkumaan kuusi henkilöä, mutta ilman leirintäalueita sen kokoaminen ja purkaminen olisi hyvin haastavaa. Majoittuminen tarkoittaa useimmiten sitä, että kaikki muut toiminnot, paitsi vaatteiden vaihtaminen tapahtuu ulkotiloissa. Tällainen aamupalavoileipien ja pyykkien levitteleminen ei välttämättä olisi niin suopeasti toteutettavissa paikallisen kunnantalon pihalla. Mutta kahdella aikuisella, mikä ettei.

Minusta ei siis ehkä tule täysikesäistä karavaanaria. Ja jos joskus eläkkeellä tuleekin, niin arvostan silti edelleen yksityistä suihkua ja leirintäpaikkaa, jossa naapuri ei tuijota heti avoimesta ovesta sisään. Mutta kerran kesässä, pieninä paloina annosteltuna se toimii. Sen verran kyllä pää kestää, jos sillä pääsee tutustumaan uusiin paikkoihin.

Uusia elämyksiä, mutta ei uusia ihmisiä.

 

Ihanaa loppukesää! Vielä on kesää jäljellä!😎💖

 

-          Laura