Hellannappula-teoria (eli ÄITI, VAIMO ym. rooleista)

 

Omaa arkeani on helpottanut huomattavasti oma hellannappula-teoriani. Se on tuonut selkeyttä ja järjestystä eri roolien välille ja auttanut vaihtamaan näkökulmaa tilanteen mukaan. Äiti joutuu olemaan niin monena, repeytymään joka rooliin yhtä aikaa, joten olen alkanut ajatella eri roolejani hellannappulana: useimmiten päällä on ÄITI-asetus, joka huoltaa, hoitaa, ruokkii, siivoaa ja organisoi. Mutta on myös muita asetuksia, jotka täytyy välillä muistaa kytkeä päälle.

ÄITI on perusasetus, joka sekin tosin pitää sisällään useita eri variantteja tilanteen mukaan:

1)  Jumppatrikoissa ja villasukissa kotona pyörivä huushollaaja, joka mustekalan lonkeroillaan tarttuu kaikkeen ohikulkevaan ja hoitaa sen paikoilleen. Ruokkii, puunaa ja järjestää, pyykkää ja paistaa. Jolle huudetaan: Pyyhkimään! Kodin tehopalvelukone, jota ilman mikään ei toimi.

2)  Pikkuisen vähemmän reikäiseen kostyymiin sonnustautunut mallikasvattaja, joka tuo, vie, hakee ja kuljettaa vieno hymy huulillaan ja paljon rakkautta rinnassaan jälkikasvuaan päiväkotiin, kouluun ja harrastuksiin. Osallistuu aktiivisesti vanhempainiltoihin ja päiväkodin askarteluiltamiin sopuisasti ja mallikkaasti käyttäytyen. Nyökkäilee kanssavanhemmille päiväkodin pihalla, täyttää lomakyselyt ja keskustelee sujuvasti VASUista. Vie neuvolakäynnille lapsen, jolla on ehjä paita ja jonka suupielet on muistettu pestä marjasopasta. (Tämän viimeisen voi tehdä kiireessä vielä neuvolan aulassa.)

3)    Löllöpöllö-haliäiti, jota iltaisin halitaan ja pusutellaan ainakin kolmekymmentä kertaa. Jonka kainaloon kaivaudutaan sohvalla ja jonka masua taputellaan. ”Äiti, sä olet niin ihanan pehmeä!”

4) Kasvatustieteilijä, joka tuntee jatkuvasti niskassaan kasvatusteorioiden painolastin ja neuvolan ohjekirjasten tunnekasvatus/ruokinta/nukutus/ruutuaika/ulkoilu-litaniat. Tähän päälle parin paksun opuksen verran lapsuuden psyykkisiä kehityshäiriöitä sekä turhan analyyttinen ja pohdiskeleva luonne.  Tieto on todellakin tuskaa. Lapset ovat koekaniineja, joilla testataan mitkä kasvatusopit toimii ja mitkä ei. (Paino vahvasti jälkimmäisellä.)

5)  Äiti-on-nyt-pikkuisen-väsynyt -äiti, joka haluaa vaan mennä yksin tietokoneelle ja jättää lapset katsomaan Pikku Kakkosta. Sen jälkeen saa vielä pelata kaksi pelivuoroa. Syödään ruuaksi kalapuikkoja ja ranskanpottuja, iltapalaksi roiskeläppäpitsaa. Nyt on vaan äitin pää pikkuisen täynnä kaikenlaista härdelliä.

 

Usein kyllä tuntuu, että ÄITI-nappula on ruostunut päälle ja saa oikein urakalla vääntää, että nappula kääntyy toiseen asentoon. Välillä aina havahtuu, että on mennyt laput silmillä putkea pitkin jo pari päivää ja unohtanut, että muitakin asentoja on. On välillä ihan kivaa olla muutakin kuin ÄITI.

Nappulasta löytyy myös TYÖNTEKIJÄ, jonka napsautan päälle, kun jään yksin kotiin kirjoittamaan, selaamaan työpaikkasivustoja tai menen fyysisesti työpaikalle hommiin. Tässä moodissa syntyy jonkinlaista tulosta, vaikka se ei aina ylenmääräisiin palkkatukiin oikeutakaan. TYÖNTEKIJÄ pohdiskelee omaa urakehitystään, laatii suunnitelmia, täyttää hakemuksia ja tuntilistoja. Unelmoi siitä, mitä haluaisi kenties olla ja yrittää jostain raapia kokoon edes pienenlaista elantoa. Jos ei muuten, niin sitten vaikka torittamalla vanhoja romuja toisten kiusaksi. TYÖNTEKIJÄN palkoilla maksetaan asuntovastikkeet, ruokakauppalaskut ja tapaturmavakuutukset. TYÖNTEKIJÄN asetus vaatii myös siis melko paljon sihteerin ja kirjanpitäjän osaamista, eikä taloushallinnon ja kauppatieteiden koulutuksestakaan olisi haittaa.  

Mutta entäs se VAIMO? Tämä meinaa unohtua usein ÄITI-nappulan varjoon niin pahasti, että pitää oikein muistuttaa siitä itselleen. Kun ruokkii miehen siinä samalla lasten kanssa, pesee ja silittää työvaatteet, niin melko helposti unohtuu, miksi joskus mentiin naimisiin. Kaikki sulautuu osaksi sitä kokonaisuutta, jota ÄITI pyörittää. Iltaisin sohvalla makaa joku vähemmän hehkeä äidinraato, joka jaksaa nipin napin pitää silmiään auki. Ja viereen lösähtää mies, joka on tehnyt pitkän päivän töissä ja saapuu vasta kun lapset ovat menneet jo nukkumaan. Jos ÄITI-moodi on edelleen päällä, ei tule mielen viereenkään, että voisi toimittaa jotain muita aviollisia toimintoja. Pitää ihan väkisin välillä ottaa itseään niskasta kiinni ja katsoa, että TUO tuossa on se aika kiva ukkeli, jonka kanssa tavattiin silloin kesällä 2006. Se onnistuu vain ja ainoastaan kääntämällä päässä nappulaa eri asentoon. Se on aika mystistä, mutta toimivaa. Aivojen on pakko vaihtaa näkökulmaa. 

Kun VAIMO-asetus napsahtaa päälle, unohtuu yhtäkkiä väsymys ja ruokittavan tilalla onkin aika näpsäkkä pakkaus, jonka kanssa mielellään muistelee aikaa ennen lapsia. VAIMO-asetuksen aikana voi syödä pitsaa aamupalaksi keskellä päivää, käydä ravintolassa, teatterissa tai elokuvissa, laittaa vähän ripsiväriä ja syödä karkkia sohvalla. Ruokaan en jaksa panostaa, sillä se kuuluu ÄITI-rooliin. Toki tällöin voi mielellään ottaa vastaan miehen kokkailuja ja leipomuksia. VAIMO voi myös etsiä mammaverkkareiden tilalle jotain vähän hehkeämpää kostyymiä, joka on hautautunut lahjakkaasti kaapissa jumppatrikoiden ja huppareiden alle. Voi käydä suihkussa ilman, että kaksi itseäni lyhyempää tyyppiä haluaa ängetä samaan suihkukoppiin leikkimään kylpylää, ja vessassa ilman, että jollain on oven takana juuri nyt tulenpalava pissahätä. VAIMO voi kävellä kaupungilla käsikädessä armaansa kanssa sen sijaan, että käsissä roikkuisi kaksi eri suuntiin nykivää ja eri tahtiin pompahtelevaa yksilöä.

VAIMO-asetus kytkeytyy päälle automaattisesti silloin, kun lapset ovat mummolassa yökylässä tai muuten poissa jaloista: tällöin en juttele lapsistani ja pohdi heidän kuravaatehankintojaan, vaan keskitän huomioni siihen melko kivaan tyyppiin vieressäni. Jos kytken VAIMO-asetuksen päälle, minun on todella vaikea eläytyä siihen, mitähän lapset mahdollisesti tällä hetkellä tekevät tai minkä kokoisia kenkiä he syksyllä tarvitsevat. Pysyn vain yhdessä lokerossa kerrallaan, muuten kaikki menee ihan sekaisin. Päässä on ihan tarpeeksi sekaista ilmankin, tämä jaottelu tuo siihen edes jonkinlaista järjestystä ja hallintaa.

On jännittävää huomata, että näiden lisäksi nappulavalikoimasta löytyy myös jokin mystinen hahmo, jonka olemassaoloa on välillä vaikea muistaa: MINÄ. Kotona yksin ollessa se kyllä yrittää aktiivisesti kuikuilla kolostaan, mutta usein se joutuu sivuutetuksi muiden kiireellisten asioiden, kuten työpaperien vuoksi. Lapsen tullessa koulusta päälle kytkeytyykin jälleen ÄITI. MINÄ pääsee esiin päivinä, jolloin ei ole sihteerin töitä, lasten ollessa poissa, miehen ollessa töissä. MINÄ voi hengailla tuntikausia kirpputoreilla, pyöräillä, lenkkeillä ja leipoa, maata aivottomana katsomassa elokuvia, maalata taulunkehyksiä ja järjestää terassia. MINÄ toimii vain täysin vapaassa tilassa, ilman aikatauluja ja velvoitteita. Perus-arjessa on jatkuva aikataulupakko, vaikka sitä ei haluaisi. Mutta koko ajan on kytättävä kelloa, milloin mitäkin tapahtuu ja milloin on siirryttävä seuraavaan paikkaan. MINÄ ei silloin pääse kovin helposti ulos, sillä se ei voi sietää rutiineja. Yritän kiskoa sitä enenevässä määrin esiin, mutta ÄITI on yleensä se, joka jyrää yli. 

Täytyy vain yrittää iskostaa mieleen, että muitakin asetuksia on. Onneksi niiden kääntäminen on nykyisen helpompaa, kuin mitä se oli lasten ollessa vauvoja ja muuten pieniä. ÄITI-roolista oli hyvin vaikeaa päästä irti. Mietin ensimmäisen lapsen kohdalla myös, onko sallittua olla muuta kuin ÄITI? Kärsiikö lapsi siitä, että en ikävöi häntä aktiivisesti hänen ollessaan yökylässä ja saako äiti tehdä lapsen nukkuessa jotain ihan muuta kuin huoltaa hänen tuttipullojaan? Toisen lapsen kohdalla olin jo kehitellyt itselleni hellannappulateorian ja ymmärtänyt, että todellakin!

Ihan kaikkien kannalta on parempi, etten jumita ÄITI-moodiin, vaan vaihtelen kaikkia sujuvasti. Nykyisin en enää pode millään tavalla huonoa omaatuntoa siitä, että vaihdan nappuloiden asentoa. Jokaiselle on tilaa ja oma paikkansa. Olen myös huomannut, että mitä enemmän nappuloita kääntelee, sitä vähemmän ruosteista niitä on vääntää. Pahimmat vauva-ajan ruosteet on siis saatu jo karisteltua pois. On vain muistettava kääntää, joskus väkisinkin.

 

- Laura