"Jätit sitten parhaat palat syömättä!" - eli yliherkkiä ruokapähkäilyjä

 

Näin herkkis-äidille ruokailu voi aiheuttaa yllättävän monenlaista haastetta. Usein nolottaa, että aikuinen ihminen on näin ”nirso”. Vielä kun perheessä sattuu olemaan muitakin tahattomasti valikoivia ruokailijoita, joudutaankin viikon ruokalistaa miettimään melko ankaralla kädellä. 

Etenkin nuorempi lapsi pistelee poskeensa melkein mitä vain, päiväkodissakin kelpaa usein myös se uutuustuote, mikä ei muille lapsille maistu. Kun menen hakemaan lasta päiväkodista, kuulen melkein päivittäin, että poika on syönyt kaksi tai kolme annosta. En tiedä mihin mahaan hän ruokaa syö, sillä housut pysyvät nippanappa jalassa. Ainoa, mitä hän inhoaa, on soppaklöntit ja päiväkodin maidoton limajugurtti. Myös mieheni syö käytännössä ihan mitä vaan. Vaikka ruoka olisi kuinka pahaa, se menee kyllä alas ja vähän sitkeämpikin lihanpala sujahtaa sujuvasti mahaan saakka. Hänelle ei ole ongelma kokeilla uutuusmakuja.

Vanhempi poika on perinyt selkeästi minun geenejäni myös ruokailun suhteen. Häntä inhottaa, jos vaikkapa jugurtissa on pieniäkin paloja tai muuta ylimääräistä. Aika monissa ruoka-aineissa on rakenne, joka tuntuu ikävältä suussa tai maku niin epämääräinen, että ruokaa ei vaan saa syötyä enempää. Perunat ovat ällötyksen top1. Peruna-asiassa saan jatkuvasti selitellä muille, miksi lapseni ei syö perunoita. Kyse ei ole varsinaisesta nirsoilusta, vaan siitä, että perunamuusi tuntuu hänen suussaan yltiöpäisen inhottavalta. Minä kyllä syön perunoita hyvällä ruokahalulla, mutta ymmärrän miksi juuri tällainen rakenne ei lasta miellytä. En tiedä, miksi lasta pitäisi pakottaa syömään perunamuusia, koska hänen kasvamisensa tuskin on yhdestä perunamuusista kiinni. Aikuiset jostain syystä usein luulevat, että kaikkien lasten täytyy syödä kaikkea, koska niin on tehty koko maailmansivu. Ei ole kovin moni kiinalaislapsikaan syönyt perunaa, ja silti on ihan terveen kirjoissa.

Olen ollut koko elämäni pieni ja hoikka (josta lasten jälkeen jäljelle jäi vain pienuus). Olen ollut kohtalaisen valikoiva ruokailija, joka syö pieniä annoksia usein. Edelleen ruokailurutiinini ovat samanlaiset: ruokavälini on aika tarkalleen kaksi tuntia. Jos aamulla syön puuroa seitsemältä, olen yhdeksältä nälkäinen, enkä mitenkään voi kuvitella jaksavani yhdentoista lounaaseen ilman jonkinlaista välipalaa. Monesti ohjeistetaan, että aamupalan tulisi olla monipuolinen ja runsas, jotta jaksaisi (siihen yhdentoista lounaaseen saakka). Aamulla en kuitenkaan voi syödä paljon, sillä siitä tulee huono olo. Jos syön aamulla hotelliaamiaisen, jaksan sillä kyllä pidempään, mutta pääni on yhtä hattaraa ja höttöä, ja kuulen sykkeen korvissani koko aamupäivän. Liiallinen syöminen kihahtaa siis päähän. Tunnen, milloin verensokerini on liian matalalla tai milloin se nousee, kesäisin tunnistan helposti myös suolatasapainon järkkymisen heikkona olona päässä. Jos syön aamulla siis liikaa, olen pöpperöinen enkä kovinkaan tehokas työntekijä, mutta jos syön (normaali)vähän, olen kohta uudelleen etsimässä jotain syötävää. Jos en saa syödä jotain, kiemurtelen tuskissani lounaaseen saakka, eikä työnteosta tule yhtään mitään silloinkaan. Ei ole siis muita vaihtoehtoja, kuin syödä oman aikatauluni mukaan.

Tämä jatkuu pitkin päivää. Tarvitsen ruokaa säännöllisesti parin tunnin välein, tai muutun hermoraunioksi. Pahimmassa tapauksessa alan kiljua tai pyörryn. Toisinaan ruokailu saattaa venyä neljään tuntiin, jolloin olen jo aika huonoa seuraa. Jos olemme lomamatkalla etsimässä ravintolaa, tuossa vaiheessa ei kannata kovin haastaa riitaa. Nälkäkiukku on kova ja matala verensokeri puurouttaa korvat. Tämän vuoksi kannan jokaisessa laukussani mukana välipalapatukoita, jotta voin syödä jotain ennen korvien puuroutumista. Teatterissakin on pitkä aika istua ilman väliajan välipalapatukkaa. Muuten toinen puoliaika menee ihan sumussa ja nälkä kurnii suolissa niin etten osaa keskittyä mihinkään muuhun. Mieheni pystyy olemaan pitkiäkin aikoja syömättä ja tankkaamaan sitten isomman satsin kerralla. Minä en siihen pysty, vaan haluan ruokaa NYT.

Vaikka syömispiiperryksestäni ei ole tehty koskaan onneksi suurta numeroa, olen kuullut elämäni varrella sangen monta kertaa erinäisiä kommentteja siitä, miksi jätän aina parhaat palat syömättä. Kuulen sitä edelleen. En tiedä, miksi niin monen ihmisen parhaisiin paloihin kuuluu juuri läskiset ja jänteiset lihanpalat, kinkkuleikkeleen ”ikkunat”, kantoineen pakastetut mansikat, tikkuiset (ja oksan ja lehdenpalasia sisältävät) pakastemustikat, iso köntti maidotonta kermavaahtoa, märkä ja pinnalta palanut kakkupohja, ruotoja rapisevat kalapalat, pitsan mustaksi hiiltynyt reuna tai umpikuiva rusina. Ihmettelen kyllä, jos nämä ovat aina ne parhaat palat, joista pitää erikseen huomauttaa ja jotka pitää lautaseltani haalia parempiin suihin. (Oikeasti, eikö MITÄÄN parempaa löydy?!) Lautaselleni jää melkein aina jotain vastaavaa, ja erityisesti kyläillessä mieheni pistelee niitä vaivihkaa suuhun, ettei minun tarvitse taas palauttaa jämäistä lautasta. Perkkaan ruokani huolella ja haluan tietää mitä se sisältää. Jos siinä on jotain epäilyttävää, se jääköön lautasen reunalle.

Ruotoiset kalapalat ovat inhokkini nro1. Koulussa joutui syömään kalakeittoa, jossa kalapalat rapisivat hampaissa (edelleen ajatus siitä saa aikaan kakomista). Ruokailuni menee pilalle, jos kalasta löytyy ruoto, joka jää killottamaan lautasen reunalle. En saa syötyä ruokaa loppuun, koska pelkkä ajatus ruodosta suussa on niin yököttävä. Toiset vetäisevät ruodon suvereenisti pois ja jatkavat ruokailua. Minun syömiseni oli siinä.

Myös monien muiden edellä lueteltujen asioiden eksyminen suuhun yököttää. Pari päivää sitten törmäsin broilerileikkeleessä kovaan kohtaan ja oli melkoista taistelua, että sain poistettua kyseisen osuuden leikkelepaketista (eli siis nakkasin puolet paketista roskiin yökkäillen käsi suun edessä). Piilottelin pakettia jääkaapin takanurkassa, etten vahingossakaan törmäisi siihen enää myöhemmin, vaikka kiusantekijä oli jo onnellisesti matkalla biojätekeräykseen. Jos haluaisin saada aikaan oksennuksen, riittäisi, että muistelen näitä ihastuttavia yllätyshetkiä. (Ja joku vielä kysyy, miksi mahantähystysletkun nieleminen on muka nyt niin tuhannen vaikeaa.)

Koulussa ruokailuni oli mitä sattuu. Jännityksen vuoksi en saanut syötyä alkuun juuri mitään, mutta onneksi opettaja ja keittiötäti olivat ymmärtäväisiä, ja sain ruokaa aina minipienen murusen. Inhosin sitä, etten tiennyt mitä ruuassa oli, ja jännittävä ruokailutilanne sai mahan sekaisin muutenkin. Pikkuhiljaa tilanne alkoi olla vähemmän jännittävä, joten sain jotain syötyäkin. Oli aina kova pettymys, kun tututkin ruuat maistuivat koulussa oudoilta, tai niiden koostumus oli erilainen kuin kotona. Siihen aikaan myös piti syödä kaikki, joten välillä oli melkoista taistelua saada yököttävää selleriä sujahtamaan kurkusta alas. Edes niitä läskisiä lihakönttejä ja ruotokaloja ei saanut jättää. (Vähemmästäkin saa ikuisia traumoja.) Oikeastaan vasta lukiossa aloin syödä jokseenkin normaaleja annoksia, eikä siellä enää ketään kiinnostanut, menikö roskiin joku läskisempi pala.

En erityisemmin pidä työpaikkaruokaloista ja lounasravintoloista, jos niissä on paljon väkeä. Keskittymiseni herpaantuu helposti sataan muuhun asiaan, ja ruokailusta tulee yllättävän jännittävä suoritus. Yliopistolla kesti hetken, että totuin syömään meluisissa ravintoloissa kiireisessä aikataulussa. En pidä siitä, että syömistäni katsoo joku, mutta en pidä siitäkään, että joudun syömään yksin sekavassa ravintolassa. Olen melkoisen ”kahvikuppineuroottinen”, eli erityisesti yksin ollessani alan analysoida haarukkaani ja lusikkaani, ja mitä enemmän analysoin, sitä vaikeampaa syöminen on. Yksin asioidessani otan siis mieluiten jonkin pikaisen paketin mukaan ja syön sen jossain puistonpenkillä tai autossa. Aikoina, jolloin kävin kunnollisten ihmisten töissä (enkä vain kirjoitellut kotona sohvalla), otin usein eväät mukaan, sillä koin työlääksi hankkiutua meluisaan ravintolaan syömään ruokaa, josta en välttämättä pitänyt. Ainoa mukava puoli lounasravintoloissa on se, että niissä ruokaa ei tarvitse itse tehdä. Lasten kanssa lounasravintolassa käyminen on oikeastaan ihan mukavaa, sillä vastuu ruuan ällötyksestä tai pahasta mausta ei ole minun harteillani ja lasten kanssa säätämiseen menee niin tolkuttomasti aikaa ja energiaa, etten ehdi havainnoida muita ruokailijoita, saati omaa syömistäni. On myös aivan eri asia lähteä ravintolaan ajan kanssa syömään, ja tilata listalta tai kerätä noutopöydästä ruokaa, josta tietää pitävänsä.  

Säätämisen aiheeksi nousee nykyisin myös ruokavalioni. Minä ja poikani olemme maidottomia omatoimisyistä. Kumpikaan meistä ei ole varsinaisesti maitoallerginen, mutta maidon ainesosat ylläpitävät meillä keuhkojen (ja kaikkien muidenkin ruumiinosien) limaisuutta. Tätä on varsin mielenkiintoista selitellä ihmisille, jotka eivät ymmärrä tällaisia omatoimidiagnooseja. Onneksi nykyisin on niin monenlaista ruokavaliota, että maidottomuus ei monin paikoin ole enää suuri ongelma. En kuitenkaan ymmärrä, miksi monet ruokapaikat kuvittelevat, että laktoosittomuus ja maidottomuus ovat jollain tavalla sama asia. Takapajuisimmat paikat etsivät ainesosaluettelosta sanaa MAITO, tai ehdottelevat vähälaktoosista vaihtoehtoa. Jotkut myös kyselevät, että ei kai se nyt haittaa, jos vähän pierettää. (No ei se pieru nyt varsinaisesti haittaa, mutta se harmittaa, jos joutuu seuraavana päivänä lähtemään pillit vinkuen keuhkokuumeessa päivystykseen.) Olen syönyt niin monenlaisessa paikassa, etten jaksa enää edes yllättyä mistään. Kotona ruokaileminen on helppoa, kun tietää mistä purkista lurauttaa ja mitä ruoka sisältää. Jos kävisin jossain kodin ulkopuolella töissä, työstä kävisi jo selvitellä jokaisen lounaan ainesosaluetteloa. En jaksa. Hattua nostan niille, joilla ruoka-aineongelmia on useampia.

Tekstissä Hajuherkän tuoksupulmia kävin läpi hajuherkkyyksiäni, joista monet aiheuttavat myös ruokailupulmia. Minun on mahdotonta syödä tilassa, jossa joku haisee pahalle. All inclusive-hotellin ruokasali oli niin täynnä mitä erilaisimpia ruokia, joista tietyt haisivat omasta ja poikani mielestä aivan suoraan oksennukselle. Emme yleensä menneet tälle tiskille ollenkaan. En tiedä, olisinko saanut mitään ruokaa alas, jos olisin joutunut koko viikon istumaan kyseisen tarjoilupöydän vieressä (pöytiä kun ei saanut itse valita). Minun on vaikea syödä omaa ruokaani, jos vieressä toinen pistelee hernekeittoa (inhokkilistani ehdotonta kärkeä!). Alkaa yököttää, jos saan ruuakseni samalta haisevaa kanaa, jota oksentelin lahjakkaasti raskaana ollessani (kymmenen vuotta sitten).

On myös ruokia, joita ei saa sekoittaa keskenään, tai joiden makuja ei saa sekoittaa toisiinsa. Kalapuikkojen kanssa en voi mistään hinnasta syödä kurkkua ja tomaattia, koska ne maistuvat yhteensä aivan julmetun pahalta. En voi sietää sitä, että salaattiin luikertelee ruuan kastiketta, saati nyt jotain punajuurilientä. Minua yököttää pelkästään katsoa, kun poikani sotkee puuron sekaan marjasoppaa ja sekoittaa sen yhtenäiseksi mössöksi. Sekin on ällöttävää, että puuron, viilin tai jugurtin päällä olevat rusinat sekoittuvat joukkoon ja tulevat sieltä yllättäen esille. Mieheni voi aivan huoletta syödä kaikkea sekaisin samalta lautaselta, eikä häntä häiritse ainesten sekoittuminen toisiinsa. Minä asettelen asiat lautaselle mieluiten niin, etteivät ne mene toistensa päälle.

Eikä tässäkään vielä kaikki. (Hahhah, jos luulitte niin!) Koska olen herkkä tyyppi, myös mahani on varsin herkkää sorttia. Pienikin jännitys ja stressi heittää sen ihan kuralle, ja syömisestä tulee täysin mahdotonta. Jännitystilassa keho pyrkii hylkimään ruokaa kummastakin päästä. Saatan hermoilla tulevaa Teams-palaveria puolipäivää niin, etten saa syötyä kovinkaan paljon mitään, joudun laukkaamaan vähän väliä vessassa ja loppupäivän kärsinkin sitten nälkiintyneenä pääkivusta ja stressin laukeamisesta. Toiset myös syövät ilman mitään ongelmia tuotteita, jotka aiheuttavat minulle mahakramppeja. Lukuisat hedelmät ja kasvikset ovat sellaisia, joista mahani ei pidä, vaikka suuni pitäisi niistä kovastikin. En voi syödä esimerkiksi persikkaa, ananasta ja porkkanaa ollenkaan. En myöskään isompia määriä purkkaa tai xylitol-pastilleja. Mahani ei pidä kaaleista, ohrasta, rukiista, sipulista, hiivasta (voihan pulla, mikä olo tulee pullan syömisen jälkeen!) Tiedän, että monet ovat vielä minuakin valikoivampia syöjiä, joilla maha ei kestä kertakaikkiaan juuri mitään. Minulla sentään jotain kestää, vaikka välillä maha silti saattaa hermostua asioista, joista en ole etukäteen tajunnut sen hermostuvan. Siinä missä toiset popsivat vuosikausia särkylääkkeitä, minun mahani vääntyy nurin yhdestä. Uskon, että aika monen toiminnallisen suolisto-ongelman takana on kaltaiseni herkkä maha, joka käytännössä hermostuu milloin mistäkin.  

Syömättä jättämisen taustalla voi siis olla sata erilaista syytä, joita kaikkiruokaiset rautamahat eivät tule koskaan ajatelleeksi. Kyseessä ei ole välttämättä mikään suureellinen mielenosoitus ruuan valmistajaa tai tämän omin kätösin maasta poimimia luomuporkkanoita kohtaan. Yleensä taustalla on siihen joku selkeä syy, eikä vain tarve osoittaa mieltään ja loukata toisia. En ole kuitenkaan tilivelvollinen jokaisesta suupalasta, eikä minun (eikä lapsenikaan) tarvitse selittää miksi. Koska niin vain on.

Jos lapseni sanoo, että joku ruoka inhottaa häntä, annan vapaasti inhottaa. Joku on joskus kysynyt, eikö ole vähän huono asia, jos lapseni ei syö perunaa, vaan pelkkää makaronia ja riisiä. Ei ole, jos hän syö makaronin hyvällä ruokahalulla, jonka lisäksi uppoaa kaksi kokonaista porkkanaa, rasiallinen minitomaatteja, pätkä kurkkua ja kourallinen paprikasiivuja. Ei taida olla suurta väliä, jos poikani inhoaa vadelmakiisselin klimppejä, jos hän sen sijaan syö kokonaisen parsakaalin tai pussillisen pakastemustikoita. Toisinaan lapset haluavat ostaa kaupasta iltapalaksi lounassalaatin. Ihan vapaasti. Vaihtoehtoja löytyy aina, onneksi myös meille ”nirsoille” äideille, jotka jättävät AINA ne parhaat palat syömättä.