Lelutornin tähystäjät

Olimme siskoni kanssa kuuntelemassa joulukonserttia, joka järjestettiin kirkossa. Koska voimassa ovat tiukentuneet korona-ohjeistukset, paikalla suositeltiin käytettävän maskia ja pitämään riittävät turvaetäisyydet. En muutenkaan kuljeksi ylenmäärin ihmisjoukoissa ja tällä hetkellä välttelen niitä muutenkin aktiivisesti, mutta oletin, että konserttiin voi suhteellisen turvallisin mielin mennä: istutaanhan siellä kohtalaisen pitkien etäisyyksien päässä eikä tarvitse olla toisten kuulijoiden kanssa erityisemmin missään vuorovaikutuksessa. Olen käynyt syksyllä teatterissa ja siellä turvatoimet olivat jo silloin sen verran järeää mallia, että tuntui kyllä varsin turvalliselta istua keskellä puolityhjää penkkiriviä. Voi mikä onni ja autuus! Tällaiselle introvertille, jonka sosiaalinen reviiri on kohtalaisen laajaa sorttia (eli joka inhoaa sitä, että joku tuntematon on minussa kylki kyljessä tai kiinni niskassa), oli valtavan ihanaa istua penkissä, jossa istui meidän lisäksi vain kaksi muu

    Varsinkin tähän aikaan "kun-saisi-olla-jo-kunnollinen-talvi" ärsyttää todella paljon se, että ulkoilla muka pitäisi, vaikka räntää rätkyttäisi naamaan. Päiväkodin teemoihin kuuluu, että ulkoilemme säällä kuin säällä ja myös koulumaailman puolelta lykkää jatkuvasti uutista, miten lapsia pitäisi laittaa sinne ulos liikkumaan ja leikkimään. Onhan lapsella varmasti säänmukainen vaatetus? No tottakai! Ymmärrän, että lapsen on terveellistä liikkua ja leikkiä, mutta en ole koskaan tajunnut, miksi sitä pitäisi tehdä väkisin säällä kuin säällä. ”Ulkoilu on vain pukeutumiskysymys!” Niin on, ja siksi se onkin joskus niin vastenmielistä. Lapsuudesta kyllä muistan, että ulkoilu ei juurikaan katsonut säätilaa: leikittiin silloin kun leikittiin ja ryömittiin kuralätäköissä ja ties missä kurahousut ja kurakamppeet päällä. Mutta mitä isommaksi tulin, sitä enemmän aloin inhota ulkoilua. Lenkkeily on aina kuulunut ohjelmistooni, se on oikeastaan kesäisin tapahtuvan pyöräilyn lisäksi ain

  On ihanaa, kun illat pimenevät ja saa fiilistellä ja tunnelmoida jouluvalojen kanssa. Led-kynttilät kaivoin esille jo aikapäiviä sitten (normikynttilät saavat aikaan ihan liikaa stressiä) ja nyt alkaa muutenkin olla kaikki valot paikoillaan. Vaikka muuten pidänkin räiskyvästä ja värikkäästä sisustuksesta, jouluvalojen on oltava harmoniset ja ennen kaikkea tunnelmalliset. Minua hieman häiritsee olohuoneen sarjan aavistuksen kalsea sävy, mutta koska en ole tähän mennessä löytänyt vielä sopivan lämmintä sävyä juuri tähän verhotankoon sopivana sarjana, niin koitan sietää sitä. Joulukuusen valojen kanssa se muodostaa ihan hyvän kombon, mutta yksinään se on aavistuksen liian kirkas ja kylmä. Kynttelikkö sen sijaan tuo keittiöön niin täydellisen sopivan valon, että voisin pitää sitä siinä sen vuoksi pidempäänkin. Kuitenkin tuntuu, että kynttelikkö loka- tai helmikuussa tuntuu jo pikkuisen liioittelulta. En voi sietää mitään vilkkuvaa tai liikkuvaa valoa. Ne saavat aikaan oikeasti huonon

  Lelukuvastoja on tupsahdellut postilaatikkoon viime viikkoina ihan urakalla. Tästäpä innostuneina pojat päättivät tietysti kirjoittaa joulupukille. Tässä hieman ajatuksiamme joululahjatoiveista, tyttöjen ja poikien leluista, sekä ylipäätään pienistä ihanista pojistamme.    LAURA Pojat ottivat homman tosissaan: isoveljen ohjeilla jokainen toive kirjattiin omaan laatikkoonsa, jotta pukki erottaisi ne paremmin toisistaan. Pukkia lepyteltiin myös sydämin ja erivärisin tekstein. Pikkuveli seurasi urhoollisesti ohjeistusta ja sai raapustettua omankin kirjeensä valmiiksi. Pientä kompastelua aiheutti sana SQUISHMALLOWS. Kirjeet laitettiin kuoreen ja vietiin terassinoven viereen odottamaan tonttua, joka on ne joka joulu siitä hakenut. Jätettiin myös pipareita tontulle evääksi. Kirjeet olivat hävinneet aamulle ja tilalle oli jätetty kaksi tikkaria sekä kortti, jossa kiitteli kirjeistä ja muistutti, että olkaahan reippaina. Olin yllättynyt lahjatoiveiden maltillisesta määrästä, sekä