Lelutornin tähystäjät

  Päivän lehdessä oli juttua lastenmusiikista. Jäin pitkäksi aikaa pallottelemaan asiaa keittiönpöydän ääreen tortunsyönnin lomassa. Jutussa eka- ja tokaluokkalaisilta lapsilta oli kysytty, millaisesta musiikista he pitävät ja millaista kuuntelevat. Olin vastauksista hieman hölmistynyt, sillä sekä lapset että jutussa esiintyvät aikuiset mainitsivat useampaan kertaan, ettei lastenmusiikkia kuulu mistään. Ai eikö? Meillä radio pauhaa joka päivä, ja nimenomaan sitä lastenmusiikkia. Automatkoilla kuunnellaan kyllästymiseen asti smurffeja, laulureppuja, siilejä, ja ihan ”tavallisia lastenlauluja”, jotka on opittu jo vanhempien lapsuudessa niin ulkoa, että ne tällä hetkellä aiheuttavat lähinnä harmaita hiuksia. Jutussa oli mainittu myös moneen kertaan, että koulussa on laulettu tätä ja tuota, ja ehkä eskarissa ja päiväkodissa jotain. Jäin sitäkin miettimään, että kukaan lapsista ei maininnut, että kotona on laulettu ja kuunneltu tätä ja tuota. Alkoi oikeastaan vähän ärsyttää. Tai oikea...

Olimme siskoni kanssa kuuntelemassa joulukonserttia, joka järjestettiin kirkossa. Koska voimassa ovat tiukentuneet korona-ohjeistukset, paikalla suositeltiin käytettävän maskia ja pitämään riittävät turvaetäisyydet. En muutenkaan kuljeksi ylenmäärin ihmisjoukoissa ja tällä hetkellä välttelen niitä muutenkin aktiivisesti, mutta oletin, että konserttiin voi suhteellisen turvallisin mielin mennä: istutaanhan siellä kohtalaisen pitkien etäisyyksien päässä eikä tarvitse olla toisten kuulijoiden kanssa erityisemmin missään vuorovaikutuksessa. Olen käynyt syksyllä teatterissa ja siellä turvatoimet olivat jo silloin sen verran järeää mallia, että tuntui kyllä varsin turvalliselta istua keskellä puolityhjää penkkiriviä. Voi mikä onni ja autuus! Tällaiselle introvertille, jonka sosiaalinen reviiri on kohtalaisen laajaa sorttia (eli joka inhoaa sitä, että joku tuntematon on minussa kylki kyljessä tai kiinni niskassa), oli valtavan ihanaa istua penkissä, jossa istui meidän lisäksi vain kaksi muu...

    Varsinkin tähän aikaan "kun-saisi-olla-jo-kunnollinen-talvi" ärsyttää todella paljon se, että ulkoilla muka pitäisi, vaikka räntää rätkyttäisi naamaan. Päiväkodin teemoihin kuuluu, että ulkoilemme säällä kuin säällä ja myös koulumaailman puolelta lykkää jatkuvasti uutista, miten lapsia pitäisi laittaa sinne ulos liikkumaan ja leikkimään. Onhan lapsella varmasti säänmukainen vaatetus? No tottakai! Ymmärrän, että lapsen on terveellistä liikkua ja leikkiä, mutta en ole koskaan tajunnut, miksi sitä pitäisi tehdä väkisin säällä kuin säällä. ”Ulkoilu on vain pukeutumiskysymys!” Niin on, ja siksi se onkin joskus niin vastenmielistä. Lapsuudesta kyllä muistan, että ulkoilu ei juurikaan katsonut säätilaa: leikittiin silloin kun leikittiin ja ryömittiin kuralätäköissä ja ties missä kurahousut ja kurakamppeet päällä. Mutta mitä isommaksi tulin, sitä enemmän aloin inhota ulkoilua. Lenkkeily on aina kuulunut ohjelmistooni, se on oikeastaan kesäisin tapahtuvan pyöräilyn lisäksi ain...