Pakokauhua pakohuoneessa – eli pohdintaa siitä, miten käy kun erilaisia tyyppejä sullotaan samaan komeroon


 


Otetaan vaihteeksi jotain muuta kuin ainaista kirjahöpinäämme. 😅


Kävin hiihtoloman kunniaksi poikien kanssa pelaamassa koululaisille suunnitellun pakohuonepelin. Lapsille (10 ja 8v) huone oli lajissaan ensimmäinen, aikuiset ovat näitä veivanneet jo ties kuinka monta. Aikuiset siis tiesivät mihin ollaan menossa, lapset eivät. Tai oli heillä asiasta jonkinlainen haisu, sillä olemme yhdessä pelanneet tabletilla samantyyppisiä koodinpurkupelejä ja he ovat aktiivisesti seuranneet sivusta myös kotona pelattuja kotilautapelipakohuoneita. Lapset ovat luonteeltaan hyvin erilaisia, mutta tässä uudessa ja aika jännittävässä tilanteessa heidän piirteensä nousivat jälleen uudella tavalla esiin. Osasin reagointia odottaa jo etukäteen, sillä tiesin kyllä lapsieni toimintamallit vastaavissa tilanteissa, mutta keskinäinen erilaisuus yllätti silti. Pakohuoneessa on mielenkiintoista tarkastella myös omaa ja muiden aikuisten toimintaa, sillä yllättäen näissä olosuhteissa tutuistakin ihmisistä (itsestä nyt puhumattakaan) kuoriutuu esiin ihan erilaisia persoonia!

Toinen pojista suhtautui ideaan jo alun alkaen epäillen. Hän pitää rauhallisista, omista puuhista eikä oikein välitä mistään kovin jännittävästä toiminnasta. Hän on erittäin fiksu, herkkä poika, joka tuumiskelee asioita pitkään ennen mihinkään ryhtymistä. Erilaiset vieraat äänet ja oudot tilanteet ovat lähtökohtaisesti pelottavia. Olen kypsytellyt ideaa pakohuoneesta jo parin vuoden ajan, eikä hän ole siihen erityisemmin lämmennyt. Nyt saimme pelin lahjaksi, ja tuli oikeasti hyvä syy mennä sitä kokeilemaan. Oli myöntyväinen, mutta empiväinen. Selviteltiin jo etukäteen moneen kertaan, mitä huoneessa ehkä on ja mitä siellä pitää tehdä. Alkulämmittelyn jälkeen tuntui olevan ihan ok, voidaan kokeilla. Painotin moneen kertaan, ettei huoneessa ole mitään pelättävää, ei siellä oikeasti satu mitään pahaa ja huoneesta pääsee aina halutessaan ulos. Tämä tieto rauhoitti sen verran, että lähdettiin pelaamaan.

Huoneessa jännitys kuitenkin nousi suureksi ja koska tilanne oli niin uusi ja outo, lapsi ei oikein osannut tehdä mitään eikä koskea mihinkään. Pelin idea haihtui kokonaan jännityksen myötä. Yritin ottaa mukaan tehtäviin, houkutella katselemaan ja kokeilemaan, mutta lapsen mielestä turvallisinta oli pysytellä sivussa ja olla koskematta mihinkään. Epäilen, että vaikka tilanne oli kaikin puolin rento ja turvallinen, lasta hämmensi myös meidän muiden ”muuttuminen” vanhemmista ja sisaruksista ”pelaajiksi”. Tästä lisää myöhemmin. Toki tällainen empiminen on aivan ok, ja jokainen osallistuu peliin niin kuin haluaa. Viimeinen niitti jännitykselle oli kuitenkin pimeän komeron avautuminen ja siitä lähtevä erikoinen avaus-ääni. Oli pakko päästä ulos huoneesta. Hetken aikaa isin kanssa käytävällä jäähdyteltyään hän uskalsi palata takaisin ja sai jopa osallistuttua pariin tehtävään. Älyllisesti peli olisi ollut pojalle varsin helpohko, mutta kenelläpä ei jännitys lukkiuttaisi kaikkia ajatustoimintoja. Helpotuksesta huolimatta ei aikonut enää lähteä pelaamaan, vaan totesi, ettei ollut yhtään hänen juttunsa. No, ompahan kokeiltu ja hyvä kun tunnistaa, missä omat mukavuusrajat alkavat paukkua liikaa. Toki piti moneen kertaan muistaa kehua, miten rohkea oli, kun oli lähtenyt kokeilemaan.

Oletin, että toinen poika lähtisi ratkomaan tehtäviä innolla, eikä niin varauksellisesti. Niin lähtikin! Hän on luonteeltaan utelias ja kokeilunhaluinen ja häntä kiinnostaa lähtökohtaisesti kaikenlaiset mielikuvitusmaailmat ja -leikit, kuten teatteri. Tämä oli tietyllä tavalla myös uusi maailma, johon heitettiin mukaan ja jossa äänimaailma (taustalla vaimeasti kuuluvat lasten pihaleikkien äänet), valot ja lavasteet toivat oman tunnelmansa. Poika oli heti omassa elementissään ja täysin mukana kuvitteluleikissä: hän ei ollut pakohuoneessa, vaan vanhanaikaisessa luokkahuoneessa ratkomassa velhoksi muuttuneen opettajan mysteeriä. Hän tarttui innolla tehtäviin, etsi uusia vihjeitä, availi lokeroita ja kaappeja, tutki tavaroita, konttasi pöytien alla ja siirteli mattoja. Hän tiesi jo ennalta pelatuista koodinpurkutehtävistä paljon niksejä, millä tavalla asioita kannattaa tarkastella ja oivalsikin monta piiloa ja tehtävää aikuisten avustuksella. Hänestä avautuvat komerot ja äänet olivat vain täydellinen lisä kivaan leikkiin ja hän oli ensimmäisenä pimeässä komerossa availemassa lisälukkoja. Jokainen oikein mennyt tehtävä löi vain lisää vettä myllyyn. Pelin loputtua hän kysyi ensimmäiseksi, joko mennään uudestaan. ”Äiti, tämä oli ihan paras paikka missä oon ikinä käynyt!”

Myös meissä aikuisissa pakohuoneet saavat aikaan jänniä vivahteita. Minusta, hyvin varauksella uusiin asioihin suhtautuvasta, ujosta herkkis-introvertista kuoriutuu pakohuoneessa lankoja käsissä pitelevä, analyyttinen ongelmanratkaisija, joka tonkii, kokeilee, kiipeilee ja hölpöttää taukoamatta. Olen varmaan välillä rasittavaakin seuraa, sillä minusta on äärettömän kiehtovaa olla mukana kaikessa ja tietää, mikä kaikki johti mihinkin. Jos joku komero avautuu, olen varmasti ensimmäisenä siellä härppimässä ja kolistelemassa, vaikka oikeassa elämässä kartan epämääräisiä komeroita ja tilanteita kuin ruttoa. Ehkä minussa tapahtuu jotain samaa kuin toisessa pojassa: pääsen mukaan peliin jokaisella solulla ja menen ihan johonkin flow-tilaan, jossa on vain yksi määränpää - ratkaista tehtävät ja selvitä ulos ennen ajan loppumista. Olemme pelanneet huoneita kahdella eri kokoonpanolla ja joka kerralla tämä sama tapahtuu. Vaikka ulkomaailmassa olen hyvin pidättyväinen, täällä olenkin ihan eri tavalla omalla mukavuusalueellani ja täysin pelin vietävissä. RAKASTAN sitä tunnetta, joka huoneessa syntyy, ja sitä tunnetta, että juuri tämä on minulle niin inspiroivaa ja mielekästä tekemistä, että pää tuntuu halkeavan. Olen itselleni täydellisessä ympäristössä: samalla niin analyyttisessä ja ajatusnystyröitä ravistelevassa, mutta myös mukana tarinassa, mielikuvituksessa ja pelissä. Huoneessa yhdistyy siis kaikki intohimoni: tarinat ja mielikuvitusmaailmat, luovuus, ongelmanratkaisu ja seura, jossa en yhtäkkiä olekaan se ujoin ja hiljaisin. Toisinaan tuntuu, että olen omine piirteineni tipahtanut ulkoavaruudesta tänne omituisesti toimivalle planeetalle, mutta pakohuoneessa olen omimmillani. Voisin rymytä niissä vaikka joka päivä, mutta työpaikkalounaalle meno isossa porukassa - no huh!

Vaikka voisi kuvitella, että myös miehelleni kävisi samanlainen ilmiö (onhan hän myös kiinnostunut tarinoista, teatterista ja osaa eläytyä niihin melkoisella vimmalla), mutta jostain syystä hänellä huoneessa tuleekin jonkinlainen lukkiutuminen. Hän seurailee mielellään sivusta, ei oikein tiedä mihin pitäisi tarttua, mutta on kyllä ohjeistettuna innokas tekemään ja kokeilemaan. Hän sanookin usein lähtiessä, että ”Sano sinä sitten mitä mun pitää tehdä, että minä vaan hengaan perässä ja katson kun sinä ratkot kaikki tehtävät.” Hän ei koe intohimoista suhtautumista näihin huoneisiin, vaan ennemminkin lähtee seuraksi katsomaan minun höyryämistäni.

Jos aikuinen huomaa muutoksen itsessään ja toisissa selvästi, voi vain miettiä kuinka paljon se hämmentää lasta, joka muutenkin on tilanteessa hieman epämukavuusalueellaan? Tilanteessa eivät välttämättä toimikaan enää samat mallit kuin perusarjessa, ja roolit muuttuvat erilaisiksi. Lapsesta muutos ei välttämättä ole niin kiehtova kuin aikuisesta, ja se voi olla hyvin hämmentävä ja jännittävä. Jos sen sijaan tempautuu täysillä mukaan leikkiin, toisten innokkuus voi ruokkia myös omaa intoa ja muuttua yhteiseksi eteenpäin vieväksi energiaksi.

En tiedä, kiinnittääkö kuinka moni ylipäätään huomiota tällaisiin asioihin minun lisäkseni, mutta minusta astuminen pakohuoneeseen on samalla myös äärimmäisen mielenkiintoinen tutkimusmatka henkilöiden persoonallisuuksiin ja ryhmädynamiikkaan. Peli saa korostumaan entisestään tai nostaa esiin niitä piirteitä, jotka perusarjessa eivät välttämättä ole niin esillä. Tähän on varmasti lukuisia syitä, kuten juuri edellä luettelemani, mutta myös yksinkertaisesti temperamenttitutkimuksissa niin paljon käytetty goodness of fit: Eri ympäristöissä ominaisuudet ovat joko neutraaleja, haitallisia tai hyödyllisiä ja eri ympäristöissä liikuttaessa ne tietysti saavat erilaisia sävyjä. Joissain tilanteissa jokin ominaisuus (kuten vaikkapa herkkyys) voi olla todellinen riesa, kun toiseen ympäristöön se sulautuu täydellisesti. Tässä käy juuri niin. Jos ympäristö on hyvin kaukana omasta mukavuusalueesta, se vain lamaannuttaa eivätkä omat hyvätkään ominaisuudet pääse siinä lainkaan oikeuksiinsa. Jos ympäristön ärsykkeet jännittää liikaa, on aivan sama onko kuinka fiksu ongelmanratkaisija hyvänsä. Minusta tuntuu ihan perusympäristöissä usein siltä. Voisin osata ja tietää vaikka mitä, mutta useimmiten pääkoppani kumisee tyhjyyttään, jos asiaan liittyy jollain tavalla muita ihmisiä tai toimintoja omalla epämukavuusalueellani. On välillä vaikea olla fiksu ja nokkela jos ei muista omaa nimeään tai kaikki aika menee toisten epämääräisten rivivälien tulkitsemiseen tai ympäristöärsykkeiden blokkaamiseen. Kun taas ympäristö on oikeanlainen, mikään ei oikeastaan ole mahdotonta ja saakin yhtäkkiä luvan kanssa käyttää niitä ominaisuuksiaan, jotka muutoin enimmäkseen uinuvat. Pakohuoneessa tuntuu, että menisin vaikka seinästä läpi, sillä aistit ovat niin virkeät ja olo energinen. Toki tehtävien kanssa ei aina sytytä tai niitä miettii väärästä näkökulmasta, mutta jokainen ratkaistu tehtävä on aina uusi innostuksen sykäys eteenpäin: tottakai, juuri näin, miksi taas mietin tätäkin niin vaikeasti! Normaalisti otan virheet melko haastavina, kontrollifriikki ja pilkunviilaaja kun olen, mutta pelissä virheillä ei ole väliä. Pelissä on myös tehtävä nopeita päätöksiä, mikä on erittäin terapeuttista tällaiselle henkilölle, joka ei osaa tehdä mitään päätöksiä mitenkään päin. Koska virheillä ei ole niin suurta merkitystä ja yhteistyö auttaa oikean ratkaisun löytämisessä, voi antautua rohkeasti kokeilemaan ja visioimaan tyhmiltäkin tuntuvia ideoita.

Lisäksi paljon riippuu tietysti seurasta jossa on – onhan sekin oikeastaan eräänlainen ympäristö: jos porukka on jollain tapaa liian jännittävä tai se ei vastaa omia tarpeita, on vaikea päästä saumattomaan yhteistyöhön ja kommunikoinnista tulee väkinäistä ja tökkivää. Jos sen sijaan ollaan hyvin samalla aaltopituudella ja ominaisuudet tukevat toisiaan saumattomasti, yhteistyö on sujuvaa ja joustavaa. Tyypit voivat olla keskenään hyvin erilaisia, mutta yhteistyö silti voi olla täysin saumatonta, jos juuri omat ominaisuudet osuvat yksiin ja osaa ottaa koppia juuri toisen haasteista tai vahvuuksista. Vaikka joku haluaa olla taustalla hiljaa, hän on aivan täydellinen selvittelemään kaiken maailman langanpätkiä ja koodaamaan kirjaimista yhdistelmiä sillä aikaa kun toiset roikkuvat kattolampuista ja työntävät päänsä komeroon. Kaikenlaisia tyyppejä tarvitaan, ja se on tässäkin pelissä aika huikeaa. Jos taas ominaisuudet ovat sellaisia, että ne jatkuvasti hiertävät ja hankaavat eivätkä soi millään tavalla kauniisti, hommasta tulee pelkkää soutamista ja huopaamista. Jos kaikki haluavat johtaa tai seistä sivussa, ei pelistä tule yhtään mitään. Oikeastaan hyvin toimiva ryhmä onkin kuin vetoketju, jonka osaset solahtavat yhteen siististi.

Ihan perusarki harvoin on kuitenkaan kovin pitkää pakohuonetta. Toisaalta ihan hyväkin, sillä loputon aikatauluissa singuttaminen, pelaaminen ja määränpäähän pyrkiminen voi alkaa nopeasti stressata ja uuvuttaa. Jos kuitenkin saisi tehdä työtään yhtä hyvin pelittävässä porukassa ja tuntea samanlaisia flow-kokemuksia, työelämä olisi yhtä juhlaa! Jos juuri itselle sopivia tilanteita ja ympäristöjä saisi rakennettua päiväänsä ja viikkoonsa edes sen verran, että elämä tuntuisi mielekkäältä ja inspiroivalta, ja siihen kuuluisi ihmisiä, joiden kanssa vetoketjut solahtavat sujuvasti kiinni, mikäs sen mukavampaa olisikaan! Ei kannata tehdä arjestaan lamaannuttavaa ja pakokauhua aiheuttavaa pakohuonetta, vaan kaivella esiin ne ympäristöt, joissa omat ominaisuudet ja persoona pääsevät loistamaan ja joissa olo on niin motivoitunut, että oikeasti se pää tuntuu räjähtävän.

Mukavaa viikonloppua! 💜


t. Laura  


Ps. Ja jottei nyt ihan unohtuisi se kirjahöpinä, niin kirjamme Herkkää arkea - erityisherkkänä työssä ja vapaalla löytyy nyt kirjakaupoista! 😎 Koodilla HERKKÄÄ saat sen Kirjapajan verkkokaupasta hintaan 25e. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan Räkä! (Nuhaa, kuumetta ja flunssatautia)

Torikauhua ja nälkäkiukkua - herkkis-äiti markkinoilla

Herkkis-äiti jumppaa (vai eikö jumppaa - kas siinä pulma!)