Pakokauhua pakohuoneessa – eli pohdintaa siitä, miten käy kun erilaisia tyyppejä sullotaan samaan komeroon
Otetaan vaihteeksi jotain muuta kuin ainaista kirjahöpinäämme. 😅
Kävin hiihtoloman kunniaksi poikien
kanssa pelaamassa koululaisille suunnitellun pakohuonepelin. Lapsille (10 ja
8v) huone oli lajissaan ensimmäinen, aikuiset ovat näitä veivanneet jo ties
kuinka monta. Aikuiset siis tiesivät mihin ollaan menossa, lapset eivät. Tai
oli heillä asiasta jonkinlainen haisu, sillä olemme yhdessä pelanneet
tabletilla samantyyppisiä koodinpurkupelejä ja he ovat aktiivisesti seuranneet
sivusta myös kotona pelattuja kotilautapelipakohuoneita. Lapset ovat
luonteeltaan hyvin erilaisia, mutta tässä uudessa ja aika jännittävässä
tilanteessa heidän piirteensä nousivat jälleen uudella tavalla esiin. Osasin
reagointia odottaa jo etukäteen, sillä tiesin kyllä lapsieni toimintamallit
vastaavissa tilanteissa, mutta keskinäinen erilaisuus yllätti silti.
Pakohuoneessa on mielenkiintoista tarkastella myös omaa ja muiden aikuisten
toimintaa, sillä yllättäen näissä olosuhteissa tutuistakin ihmisistä (itsestä
nyt puhumattakaan) kuoriutuu esiin ihan erilaisia persoonia!
Toinen pojista suhtautui ideaan
jo alun alkaen epäillen. Hän pitää rauhallisista, omista puuhista eikä oikein
välitä mistään kovin jännittävästä toiminnasta. Hän on erittäin fiksu, herkkä
poika, joka tuumiskelee asioita pitkään ennen mihinkään ryhtymistä. Erilaiset
vieraat äänet ja oudot tilanteet ovat lähtökohtaisesti pelottavia. Olen
kypsytellyt ideaa pakohuoneesta jo parin vuoden ajan, eikä hän ole siihen
erityisemmin lämmennyt. Nyt saimme pelin lahjaksi, ja tuli oikeasti hyvä syy
mennä sitä kokeilemaan. Oli myöntyväinen, mutta empiväinen. Selviteltiin jo
etukäteen moneen kertaan, mitä huoneessa ehkä on ja mitä siellä pitää tehdä.
Alkulämmittelyn jälkeen tuntui olevan ihan ok, voidaan kokeilla. Painotin
moneen kertaan, ettei huoneessa ole mitään pelättävää, ei siellä oikeasti satu
mitään pahaa ja huoneesta pääsee aina halutessaan ulos. Tämä tieto rauhoitti
sen verran, että lähdettiin pelaamaan.
Huoneessa jännitys kuitenkin nousi suureksi ja koska tilanne oli niin uusi ja outo, lapsi ei oikein osannut tehdä mitään eikä koskea mihinkään. Pelin idea haihtui kokonaan jännityksen myötä. Yritin ottaa mukaan tehtäviin, houkutella katselemaan ja kokeilemaan, mutta lapsen mielestä turvallisinta oli pysytellä sivussa ja olla koskematta mihinkään. Epäilen, että vaikka tilanne oli kaikin puolin rento ja turvallinen, lasta hämmensi myös meidän muiden ”muuttuminen” vanhemmista ja sisaruksista ”pelaajiksi”. Tästä lisää myöhemmin. Toki tällainen empiminen on aivan ok, ja jokainen osallistuu peliin niin kuin haluaa. Viimeinen niitti jännitykselle oli kuitenkin pimeän komeron avautuminen ja siitä lähtevä erikoinen avaus-ääni. Oli pakko päästä ulos huoneesta. Hetken aikaa isin kanssa käytävällä jäähdyteltyään hän uskalsi palata takaisin ja sai jopa osallistuttua pariin tehtävään. Älyllisesti peli olisi ollut pojalle varsin helpohko, mutta kenelläpä ei jännitys lukkiuttaisi kaikkia ajatustoimintoja. Helpotuksesta huolimatta ei aikonut enää lähteä pelaamaan, vaan totesi, ettei ollut yhtään hänen juttunsa. No, ompahan kokeiltu ja hyvä kun tunnistaa, missä omat mukavuusrajat alkavat paukkua liikaa. Toki piti moneen kertaan muistaa kehua, miten rohkea oli, kun oli lähtenyt kokeilemaan.
Oletin, että toinen poika lähtisi
ratkomaan tehtäviä innolla, eikä niin varauksellisesti. Niin lähtikin! Hän on
luonteeltaan utelias ja kokeilunhaluinen ja häntä kiinnostaa lähtökohtaisesti
kaikenlaiset mielikuvitusmaailmat ja -leikit, kuten teatteri. Tämä oli tietyllä
tavalla myös uusi maailma, johon heitettiin mukaan ja jossa äänimaailma (taustalla
vaimeasti kuuluvat lasten pihaleikkien äänet), valot ja lavasteet toivat oman
tunnelmansa. Poika oli heti omassa elementissään ja täysin mukana
kuvitteluleikissä: hän ei ollut pakohuoneessa, vaan vanhanaikaisessa
luokkahuoneessa ratkomassa velhoksi muuttuneen opettajan mysteeriä. Hän tarttui
innolla tehtäviin, etsi uusia vihjeitä, availi lokeroita ja kaappeja, tutki
tavaroita, konttasi pöytien alla ja siirteli mattoja. Hän tiesi jo ennalta
pelatuista koodinpurkutehtävistä paljon niksejä, millä tavalla asioita
kannattaa tarkastella ja oivalsikin monta piiloa ja tehtävää aikuisten
avustuksella. Hänestä avautuvat komerot ja äänet olivat vain täydellinen lisä
kivaan leikkiin ja hän oli ensimmäisenä pimeässä komerossa availemassa
lisälukkoja. Jokainen oikein mennyt tehtävä löi vain lisää vettä myllyyn. Pelin
loputtua hän kysyi ensimmäiseksi, joko mennään uudestaan. ”Äiti, tämä oli ihan
paras paikka missä oon ikinä käynyt!”
Myös meissä aikuisissa
pakohuoneet saavat aikaan jänniä vivahteita. Minusta, hyvin varauksella uusiin
asioihin suhtautuvasta, ujosta herkkis-introvertista kuoriutuu pakohuoneessa
lankoja käsissä pitelevä, analyyttinen ongelmanratkaisija, joka tonkii,
kokeilee, kiipeilee ja hölpöttää taukoamatta. Olen varmaan välillä
rasittavaakin seuraa, sillä minusta on äärettömän kiehtovaa olla mukana
kaikessa ja tietää, mikä kaikki johti mihinkin. Jos joku komero avautuu, olen
varmasti ensimmäisenä siellä härppimässä ja kolistelemassa, vaikka oikeassa
elämässä kartan epämääräisiä komeroita ja tilanteita kuin ruttoa. Ehkä minussa
tapahtuu jotain samaa kuin toisessa pojassa: pääsen mukaan peliin jokaisella
solulla ja menen ihan johonkin flow-tilaan, jossa on vain yksi määränpää - ratkaista
tehtävät ja selvitä ulos ennen ajan loppumista. Olemme pelanneet huoneita
kahdella eri kokoonpanolla ja joka kerralla tämä sama tapahtuu. Vaikka
ulkomaailmassa olen hyvin pidättyväinen, täällä olenkin ihan eri tavalla omalla
mukavuusalueellani ja täysin pelin vietävissä. RAKASTAN sitä tunnetta, joka
huoneessa syntyy, ja sitä tunnetta, että juuri tämä on minulle niin inspiroivaa
ja mielekästä tekemistä, että pää tuntuu halkeavan. Olen itselleni
täydellisessä ympäristössä: samalla niin analyyttisessä ja ajatusnystyröitä
ravistelevassa, mutta myös mukana tarinassa, mielikuvituksessa ja pelissä.
Huoneessa yhdistyy siis kaikki intohimoni: tarinat ja mielikuvitusmaailmat,
luovuus, ongelmanratkaisu ja seura, jossa en yhtäkkiä olekaan se ujoin ja
hiljaisin. Toisinaan tuntuu, että olen omine piirteineni tipahtanut
ulkoavaruudesta tänne omituisesti toimivalle planeetalle, mutta pakohuoneessa
olen omimmillani. Voisin rymytä niissä vaikka joka päivä, mutta työpaikkalounaalle
meno isossa porukassa - no huh!
Vaikka voisi kuvitella, että myös
miehelleni kävisi samanlainen ilmiö (onhan hän myös kiinnostunut tarinoista,
teatterista ja osaa eläytyä niihin melkoisella vimmalla), mutta jostain syystä
hänellä huoneessa tuleekin jonkinlainen lukkiutuminen. Hän seurailee mielellään
sivusta, ei oikein tiedä mihin pitäisi tarttua, mutta on kyllä ohjeistettuna
innokas tekemään ja kokeilemaan. Hän sanookin usein lähtiessä, että ”Sano sinä
sitten mitä mun pitää tehdä, että minä vaan hengaan perässä ja katson kun sinä
ratkot kaikki tehtävät.” Hän ei koe intohimoista suhtautumista näihin
huoneisiin, vaan ennemminkin lähtee seuraksi katsomaan minun höyryämistäni.
Jos aikuinen huomaa muutoksen itsessään
ja toisissa selvästi, voi vain miettiä kuinka paljon se hämmentää lasta, joka
muutenkin on tilanteessa hieman epämukavuusalueellaan? Tilanteessa eivät välttämättä
toimikaan enää samat mallit kuin perusarjessa, ja roolit muuttuvat erilaisiksi.
Lapsesta muutos ei välttämättä ole niin kiehtova kuin aikuisesta, ja se voi
olla hyvin hämmentävä ja jännittävä. Jos sen sijaan tempautuu täysillä mukaan
leikkiin, toisten innokkuus voi ruokkia myös omaa intoa ja muuttua yhteiseksi
eteenpäin vieväksi energiaksi.
En tiedä, kiinnittääkö kuinka
moni ylipäätään huomiota tällaisiin asioihin minun lisäkseni, mutta minusta astuminen
pakohuoneeseen on samalla myös äärimmäisen mielenkiintoinen tutkimusmatka henkilöiden
persoonallisuuksiin ja ryhmädynamiikkaan. Peli saa korostumaan entisestään tai
nostaa esiin niitä piirteitä, jotka perusarjessa eivät välttämättä ole niin esillä.
Tähän on varmasti lukuisia syitä, kuten juuri edellä luettelemani, mutta myös
yksinkertaisesti temperamenttitutkimuksissa niin paljon käytetty goodness of
fit: Eri ympäristöissä ominaisuudet ovat joko neutraaleja, haitallisia tai
hyödyllisiä ja eri ympäristöissä liikuttaessa ne tietysti saavat erilaisia
sävyjä. Joissain tilanteissa jokin ominaisuus (kuten vaikkapa herkkyys) voi
olla todellinen riesa, kun toiseen ympäristöön se sulautuu täydellisesti. Tässä
käy juuri niin. Jos ympäristö on hyvin kaukana omasta mukavuusalueesta, se vain
lamaannuttaa eivätkä omat hyvätkään ominaisuudet pääse siinä lainkaan
oikeuksiinsa. Jos ympäristön ärsykkeet jännittää liikaa, on aivan sama onko
kuinka fiksu ongelmanratkaisija hyvänsä. Minusta tuntuu ihan perusympäristöissä
usein siltä. Voisin osata ja tietää vaikka mitä, mutta useimmiten pääkoppani
kumisee tyhjyyttään, jos asiaan liittyy jollain tavalla muita ihmisiä tai
toimintoja omalla epämukavuusalueellani. On välillä vaikea olla fiksu ja
nokkela jos ei muista omaa nimeään tai kaikki aika menee toisten epämääräisten
rivivälien tulkitsemiseen tai ympäristöärsykkeiden blokkaamiseen. Kun taas
ympäristö on oikeanlainen, mikään ei oikeastaan ole mahdotonta ja saakin
yhtäkkiä luvan kanssa käyttää niitä ominaisuuksiaan, jotka muutoin enimmäkseen
uinuvat. Pakohuoneessa tuntuu, että menisin vaikka seinästä läpi, sillä aistit
ovat niin virkeät ja olo energinen. Toki tehtävien kanssa ei aina sytytä tai
niitä miettii väärästä näkökulmasta, mutta jokainen ratkaistu tehtävä on aina
uusi innostuksen sykäys eteenpäin: tottakai, juuri näin, miksi taas mietin
tätäkin niin vaikeasti! Normaalisti otan virheet melko haastavina,
kontrollifriikki ja pilkunviilaaja kun olen, mutta pelissä virheillä ei ole
väliä. Pelissä on myös tehtävä nopeita päätöksiä, mikä on erittäin terapeuttista
tällaiselle henkilölle, joka ei osaa tehdä mitään päätöksiä mitenkään päin.
Koska virheillä ei ole niin suurta merkitystä ja yhteistyö auttaa oikean
ratkaisun löytämisessä, voi antautua rohkeasti kokeilemaan ja visioimaan
tyhmiltäkin tuntuvia ideoita.
Lisäksi paljon riippuu tietysti
seurasta jossa on – onhan sekin oikeastaan eräänlainen ympäristö: jos porukka
on jollain tapaa liian jännittävä tai se ei vastaa omia tarpeita, on vaikea
päästä saumattomaan yhteistyöhön ja kommunikoinnista tulee väkinäistä ja
tökkivää. Jos sen sijaan ollaan hyvin samalla aaltopituudella ja ominaisuudet
tukevat toisiaan saumattomasti, yhteistyö on sujuvaa ja joustavaa. Tyypit
voivat olla keskenään hyvin erilaisia, mutta yhteistyö silti voi olla täysin
saumatonta, jos juuri omat ominaisuudet osuvat yksiin ja osaa ottaa koppia
juuri toisen haasteista tai vahvuuksista. Vaikka joku haluaa olla taustalla
hiljaa, hän on aivan täydellinen selvittelemään kaiken maailman langanpätkiä ja
koodaamaan kirjaimista yhdistelmiä sillä aikaa kun toiset roikkuvat
kattolampuista ja työntävät päänsä komeroon. Kaikenlaisia tyyppejä tarvitaan,
ja se on tässäkin pelissä aika huikeaa. Jos taas ominaisuudet ovat sellaisia, että
ne jatkuvasti hiertävät ja hankaavat eivätkä soi millään tavalla kauniisti,
hommasta tulee pelkkää soutamista ja huopaamista. Jos kaikki haluavat johtaa tai
seistä sivussa, ei pelistä tule yhtään mitään. Oikeastaan hyvin toimiva ryhmä
onkin kuin vetoketju, jonka osaset solahtavat yhteen siististi.
Ihan perusarki harvoin on kuitenkaan
kovin pitkää pakohuonetta. Toisaalta ihan hyväkin, sillä loputon aikatauluissa
singuttaminen, pelaaminen ja määränpäähän pyrkiminen voi alkaa nopeasti stressata
ja uuvuttaa. Jos kuitenkin saisi tehdä työtään yhtä hyvin pelittävässä
porukassa ja tuntea samanlaisia flow-kokemuksia, työelämä olisi yhtä juhlaa! Jos
juuri itselle sopivia tilanteita ja ympäristöjä saisi rakennettua päiväänsä ja
viikkoonsa edes sen verran, että elämä tuntuisi mielekkäältä ja inspiroivalta,
ja siihen kuuluisi ihmisiä, joiden kanssa vetoketjut solahtavat sujuvasti
kiinni, mikäs sen mukavampaa olisikaan! Ei kannata tehdä arjestaan
lamaannuttavaa ja pakokauhua aiheuttavaa pakohuonetta, vaan kaivella esiin ne
ympäristöt, joissa omat ominaisuudet ja persoona pääsevät loistamaan ja joissa
olo on niin motivoitunut, että oikeasti se pää tuntuu räjähtävän.
Mukavaa viikonloppua! 💜
t. Laura
Ps. Ja jottei nyt ihan unohtuisi se kirjahöpinä, niin kirjamme Herkkää arkea - erityisherkkänä työssä ja vapaalla löytyy nyt kirjakaupoista! 😎 Koodilla HERKKÄÄ saat sen Kirjapajan verkkokaupasta hintaan 25e.
Kommentit
Lähetä kommentti