Voihan Räkä! (Nuhaa, kuumetta ja flunssatautia)

 

Onhan tämä ihan sairasta hommaa, kirjaimellisesti! Tuskin olemme myöskään tämän kanssa yksin: veikkaan että melko moni äiti on repinyt useampia hiustukkoja päästään erityisesti tänä syksynä ja talvena. Lapset ovat ihan jatkuvalla syötöllä sairaana! Kun yhdellä helpottaa, toinen aloittaa. Ihan jatkuva kierre, jolle ei loppua näy.

Mauri Kunnaksen kirjassa Joulupukki ja noitarumpu shamaani taikoo seuraavan loitsun:

”Nuha, kuume, flunssatauti,

eihän siitä kukaan nauti!

Häivy, jätä Pukki-polo,

anna hälle hyvä olo,

etsi tauti toinen kolo!”

Tämä mantra on ollut monesti mielessä, kun olen jälleen kerran kantanut lapselle lisää räkäpaperia  ja pessyt omia käsiä rystyset ruvella. En ymmärrä, mistä kaikki virukset yhtäkkiä ovat löytäneet tiensä meille! Onhan niitä ollut liikkeellä aina, mutta tuntuu että tänä talvena oikein erityisen runsaasti. Ihan kuin kaikki pöpöt olisivat odottaneet kaikkien sulkujen loppumista kieli pitkällä ja oikein villiintyneet, kun hetkeksi annoimme myöten. Nyt ne kaikki räjähtivät käsiin samaa vauhtia koronaviruksen kanssa. Oikein näen sieluni silmin, miten pöpökuoro hykertelee ja naureskelee tästä riemuvoitosta kuin Olipa Kerran elämä- sarjassa konsanaan. (Hyvä sarja muuten, kannattaa katsoa! Omat lapseni ovat erityisen ihastuneita jaksoihin ”Rokotukset” ja ”Suu ja hampaat”. Näinä pöpöaikoina olen saanut perusteltua ja selitettyä monta asiaa järkevästi ja lapsenomaisesti nimenomaan tämän ohjelman avulla. Erityisesti jostain syystä rokotusten ja käsienpesun tarpeellisuudesta on tullut viime aikoina puhuttua melko runsaalla kädellä…)

Erityisen raivostuttavaa sairastamisesta on tehnyt se, että tällä hetkellä ei voi olla varma mistään. Ennen flunssa oli flunssa, eikä siitä sen enempää, eikä haitannut jos meni vahingossa vähän pöpöisenä kouluun. Nyt jokainen pieni risahdus on mahdollinen koronavirus ja kaikki parin viikon kuviot menee vituralleen heti ensimmäisestä nenän niiskaisusta. Ikinä ei voi olla varma mistään ja kaikenlaiseen epämääräiseen säätämiseen menee tolkuttomasti aikaa: testiin, lääkäriin vai minne? Testiin ei pääse, jos ei ole suurin piirtein hengenlähtö lähellä, lasta sinne ei ainakaan saa vietyä ellei lapsi kuulu riskiryhmään.

Ohjeistus on muutenkin aavistuksen verran sekavaa: töihin tai hoitoon ei voi mennä, jos ei ole nyt aika satavarma, ettei kyseessä ole tämä nimeltä mainitsematon virusmuoto, mutta vaikka olisi, silti oireettomat voi mennä, vaikka olisivat muhineet kaksi viikkoa tässä koronamarinadissa kotona tai työpaikalla. Ja jos on rokotussarja kunnossa, ei ole niin nuukaa, menetkö vai etkö, vaikka olisit kuorrutettu pöpöbasilleilla. Olisi edes joku selkeä oire, joka kertoisi kyseessä olevan juurikin TÄMÄ virus, mutta kun ei. Kaikki voi olla kaikkea. Ja jos lapsi jää kotiin, jää aikuinenkin, kun vieläkään ei ole keksitty mitään kotihoitopalvelua sairaille lapsille. (Olisiko tässä yksi hyvä työllistäjä? Menekkiä varmasti olisi.)

Aikuisten pitäisi tehdä töitä etänäkin, mutta lapset riekkuvat lahkeessa sairaana. On tietysti melko onnellista, että työni on tällä hetkellä kotona ja muutoin varsin joustavaa, mutta voin sanoa, että on melko haasteellista yrittää tahkota edes kohtalaisen luettavaa tekstiä tai leikata-liimata aineistomateriaalia samaan aikaan kun räkäinen lapsi roikkuu lahkeessa ja mankuu tekemistä. Olisi kaiken kaikkiaan ihan ok, jos lapsi pysyisi hiljaa ja paikoillaan edes sairastaessaan, mutta kun ei. Vanhempi poika onneksi piirtelee ja katselee sujuvasti ohjelmia itsekseenkin, mutta vaatii silti huomiota ja palveluksia. Nuorempi poika sen sijaan tuntuu vain riehaantuvan entisestään. Kun ei pääse ulos eikä päiväkotiin riehumaan, alkaa kierrokset nousta niin korkeiksi, että seinät alkaa kaatuilla päälle: turhauttaa, ärsyttää ja virtaa on aivan liikaa. Ja kun molemmat ovat yhtä aikaa kotona, tappelu alkaa jo aamupalapöydässä. Mitä pidemmäksi sairasloma venyy, sitä enemmän alkaa hajoilla kaikkien pää. Ja kun tämä sairastelusotku on selvitetty, ensin parantunut palaa takaisin lähtöruutuun ja jälleen kerran leikitään arvuutteluleikkiä kotitesteillä. Siinä sivussa hoidetaan tietysti myös sairaat vanhemmat, jos tällä kertaa taas lykästi.

Lapset tuntuvat olevan kaikista ärsytyksistä huolimatta varsin kiitollisia sairastajia: ei tunnu paljon missään, kun saa maata kotona ja katsoa telkkaria, syödä sohvalla ja tehdä koulutehtäviä etänä. Äidillä sen sijaan hajoilee pää jo pelkästä ajatuksesta. Viikonlopun yhteisen tohinan jälkeen on virittäytynyt jo sille taajuudelle, että tiedossa on jälleen pari tuntia omaa rauhallista (työskentely)aikaa, niin kyllä siinä äkkiä piuha poksahtaa, kun tajuaa ettei kyseinen olotila (taaskaan) toteudu. Oli jo ehtinyt suunnitella sen kolmekymmentä työhommaa ja erityisesti joulun alla monen päivän edestä salaisuuksia ja muita tonttujuttuja, niin kissan kutut, ei muuta kuin räkäliinaa kantamaan. Tokaluokkalaisen koulupäivä on (liian) lyhyt muutenkin, mutta antanut edes pari tuntia aikaa pestä pyykkiä rauhassa ja kirjoittaa ehkä kolme kohtalaisen luettavaa riviä tekstiä. No, ei sitten. Ja tietäähän sen, miten siinä käy, kun porukasta kukaan ei pääse koko päivänä latautumaan. Kohta ei ole ärsyyntynyt pelkästään äiti, vaan koko porukka. Viikon päästä ollaan varsinaisessa muurahaispesässä. Ja kun sama sirkus jatkuu viikosta toiseen, ollaan jo vähän… no, väsyneitä.

”Äiti tuu. Tuu! Eikun pitää sun tulla. Tuu nyt! Äiti, äiti, ÄITIIII!!” (Tässä vaiheessa luulen, että on elämä ja kuolema kysymyksessä. Menen. ”Äiti, kato, tässä kirjassa on hassun näköinen hiiri.” Että semmosta tällä kertaa. Olen käynyt (kesken tärkeän analyysin) suoristamassa vinoon mennyttä sukkaa, etsimässä tietynsävyistä tussia, lämmittämässä riisipiirakkaa, etsimässä lusikkaa ja pohtimassa sitä, kuinka monta tuntia on vielä siihen, että saa laittaa seuraavan kerran avaavaa nenäsumutetta. Olen myös käynyt katsomassa monta hassua kohtaa lastenohjelmasta ja meidän sängystä on varmasti katkennut pari pohjapuuta lisää, kun saan vartin välein pomppivaista kirjoitusseuraa muutenkin turhan ergonomiselle työpisteelleni.

En tiedä missä välissä ne kuvittelevat, että tekisin täyttä työpäivää. Osa-aikaisessakin riittää haastetta, kun on samaan aikaan kotisairaanhoitaja 24/7. (Olisiko tässä siis ihan oikeasti jollekin ihan tarpeellinen työllistymismahdollisuus??)

Lapset ovat onneksi jo sen verran isoja, että ihan jokainen räkä- tai oksennustauti ei enää meille kantaudu, kun eivät päiväkodissa ja koulussa enää nuoleskele toisia lapsia, leluja ja käsiään. Silti näitä pirulaisia on ollut aivan riittävästi juurikin tänä talvena, vaikka kuinka pestään, puunataan ja lotrataan käsidesiä. Enää ei tarvitse edes olla fyysisesti kosketusetäisyydellä, tuntuu että flunssan saa, kun lenkillä katsoo ohiajavan auton kuskia, tai tien toisella puolella kävelevää koiranulkoiluttajaa. ON SE KUMMA! EIKÖ TÄMÄ IKINÄ LOPU!

En ole vielä oikein ymmärtänyt, miten on mahdollista, että perusflunssaan ei ole vielä keksitty nitistyskeinoa, kun sentään monenlaista muuta vaikeaa ja vakavaa tautia on onnistuttu nitistämään. Toki kaiken maailman sinkit ja muut ehkäisevät jonkin verran tautia (ainakin minulla), mutta ei niistäkään ole loppu viimein ainakaan lasten pelastajaksi. Hiphei, jos aikuinen säästyy, mutta kun ne lapset! En jaksa edes ajatella, millaista olisi, jos lapsia olisi enemmän. (Hatunnosto heille, joilla on.)

Ja ne kotitestit… *syvä huokaus* No, niistä ei varmaan tarvi sanoa sen enempää.

Kysytään vielä, miksi ne vanhemmat on niin väsyneitä. Aika paljon jo helpottaisi, jos saisi edes tämän virus-sirkuksen jollain tavalla hetkeksi tauolle.  Mutta kun ei saa. En uskalla edes laskea, kuinka monta päivää vuodesta menee tällaiseen sairastupa-säätämiseen ja kuinka paljon varoja koko yhteiskunta käyttää kaiken maailman hoitovapaisiin ja töiden seisomiseen. En kannata kovin ääritehokasta työajattelua noin yleensä, mutta kyllähän tässä on mielestäni jonkinlainen porsaanreikä havaittavissa kaikenlaisilla työteho- ja jaksamis-mittareilla mitattuna. Kyllä pelkässä sairastamisessa on jo hyvät uupumisen ainekset. (Eikä nyt siis puhuta edes vielä mistään kroonisista sairauksista ja sairastelukierteistä, nimimerkillä Kokemusta niistäkin on.) Kyllä on ihminen melko pieni olento tämän valtavan viruspopulaation kynsissä.

En tiedä, voiko sairastelu-ketutukseen uupua, mutta täällä on ainakin kaksi vahvaa ehdokasta! Pohdimme jo tässä päivänä muutamana, että voiko kotona puolisairaana riehuvia lapsia mahdollisesti vuokrata johonkin perhevalmennukseen tai ysiluokan valistustunnille varoittaviksi esimerkeiksi lasten hankinnan vaaroista? (Että tätä se sitten on, tervetuloa kerhoon!) Perään voisi laittaa valokuvan meistä äideistä, jotka ovat koko syksyn hoitaneet räkäisiä lapsia kotona. (Totesimme, että ehkä emme voi, sillä materiaali voisi olla aivan liian pelottavaa.)

No, kaikista varotoimista huolimatta koronakin löysi tiensä meille, mutta tässä vaiheessa kierrettä sekin oli oikeastaan vain helpotus: ehkä sen jälkeen saa edes pari viikkoa koronatonta ja hieman vähemmän jännittävää aikaa, ennen kuin uusi virus pääsee jälleen iskemään kyntensä meihin. Olisihan se nyt aina mojovaa, että ehtisi taas parisen viikkoa tehdä jotain normaalia, ennen kuin kuuluu taas se tuttu nenänniiskutuksen ääni...

 

Kaikki sympatiat siis räkäisiä lapsia hoitaville vanhemmille! Myös päiväkotitädeille ja -sedille sekä opettajille isot tsemppihalit, kun yritätte pitää ”normaalia” pystyssä kaikesta niiskutuksesta ja köhimisestä huolimatta! Ja tietysti paranemisia kaikille sairasteleville tasapuolisesti! Räkä tätä maailmaa pyörittää…

Kaikesta huolimatta terveempää ja aurinkoisempaa kevään odotusta kaikille!😎💗

 

t. Laura ja Anna