Matkakuumetta (ja -oksennusta) - Eräs rentouttava kreikkalainen matkakertomus

 

Meidän perhe matkustaa ulkomaille harvoin, viimeksi olimme reissussa 6 vuotta sitten, kun lapset olivat 2 ja 4v. Tähän vaikuttaa toki rahatilanne, mutta myös se, että tykkäämme matkustaa paljon kotimaassa ja käytämme lomarahat usein pyörimiseen Suomen rajojen sisäpuolella.

Vuosi sitten suunnittelimme jälleen porukalla ulkomaanmatkaa, joka toteutuikin viimein nyt syyslomalla. Tuolloin suunnittelupalaverissa minulta kysyttiin, käytänkö lomarahat mieluummin siihen, että matkustamme poikien kanssa junalla Helsinkiin vai lähdetäänkö viikoksi rantalomalle. Vastasin, että Helsinkiin. Vastaukseni oli kommenttien ja ilmeiden perusteella ilmeisen väärä, sillä kaikkihan pitävät rantalomista! Olen siis tässäkin tapauksessa kai jotenkin todella outo, koska siinä missä toiset näkivät leppoisassa tuulessa huojuvia palmuja, minä näin matkalaukkutolkulla mahdollisia katastrofin aineksia, säätämistä ja stressiä. Kukaan muu ei nähnyt matkassa mitään stressinaiheita, aivan kevyesti matkustamme puoli päivää lentokoneessa  juuri joulunpyhien jälkeen! Tuskin. Katastrofisuunnitelma-herkkispäähäni vain jysähti tuolla hetkellä aivan valtava vuori huolenaiheita, joita on aivan turha yrittää edes selittää.

Sumplimme matkan lopulta syyslomalle, sillä ajankohta oli tuhoon tuomittu (minkä toki tiesin tarkistamatta). Ainoat vaihtoehdot olivat Kanarian saaret, joille lento kesti niin kauan, että pelkkä ajatuskin alkoi jo oksettaa, sekä Rodos, jossa olemme jo käyneet, ja samaan saariryhmään kuuluva Kreeta. Valitsimme siis Kreetan, vaikka tuntui vähän valjulta heittää lähes 4000e saarelle, joka on käytännössä samaa maata missä olemme jo vierailleet. Mutta lentoaika oli vielä siedettävän kirjoissa ja vaihtoehdot muutenkin minimissä. Tämän lisäksi tulisi tietenkin vielä lähes kolmen tunnin bussimatka klo 2-5 yöllä. Siinä missä muut intoilivat lomatunnelmissa, minä laadin huolilistoja ja stressasin sitä, miten jaksan matkustaa klo 22-5.30, koska olen todella pahalla tuulella jo silloin, jos joku yksittäinen tekijä häiritsee untani välillä 22-07.

Tämän lisäksi päänvaivaa aiheutti täysmaidoton ruokavalioni sekä kielipääni, joka ei todellakaan ole parhaasta päästä. Ymmärrän englantia jotenkuten, mutta en täysin selvästi, sillä äänikorvani on kielten osalta aina ollut jotenkin viallinen: jos näen kieltä tekstinä, ymmärrän sen, mutta puhutusta kielestä minun on vaikea hahmottaa erillisiä sanoja ja niiden merkityksiä. En myöskään osaa tuottaa sujuvaa puhetta, sillä jos alan miettimään sanomisiani, unohdan kaikki perusasiatkin. Tämä pätee ihan suomenkieleenkin.

Koska emme matkusta usein lentokoneella, pelkkä pakkaaminen oli jo jäätävä operaatio. Innostusta lisäsi myös Annan inspiroiva esimerkki, eli kaksi ulkomailta paluuta koronakuumeessa.

Olin täysin varma, ettei tästä näin helpolla selvitä. Osasin siis odottaa nuhaa ja yskää, jonka nuorempi poika aloitti juuri matkaanlähtöviikolla. Räkäisyys liusui siihen suuntaan, että käytimme lasta lääkärissä: alkava korvatulehdus. Jee! Viimeksi Rodoksella sama homma. (Sen jälkeen korvatulehduksia on ollut tasan nolla.) Kun lapsi kuitenkin sai juuri ja juuri matkustusluvan, eiköhän seuraavana aamuna toinen poika aloittanut jäätävän yskimisen. Poika tupattiin täyteen kaikkia flunssalääkkeitä niin, että pysyisi tolpillaan edes lentomatkan ajan. Tiedän, räkäistä lasta ei saisi viedä koneeseen, mutta veimme kuitenkin, koska olo oli muuten hyvä.

Matkaväsymyksestä selvittiin nipin napin, vaikka minulla itselläni oli lentokoneessa vähän hutera olo. Nuorempi poika oksensi bussimatkan päätteeksi matkapahoinvoinnista. Nukuimme sinä yönä ehkä 1,5h. Kooma!!

Ensimmäinen aamu (maanantai) alkoi sillä, että vanhempi poika oksensi uima-altaan reunalle. Olo oli onneksi hyvä, joten todennäköisesti väsymys+limaisuus teki tehtävänsä. Ystävällinen allasvalvoja toi pojalle kamomillateetä. Samaan aikaan yritin keräillä itseäni jotenkuten kasaan omassa koomassani, pää täynnä väsymyspuuroa. Onneksi pojilla oli loppupäivän hauskaa altaalla, maisemat oli kauniita ja aurinko lämmitti juuri sopivasti. Alkoi jo pikkuhiljaa tuntua lomalta, eiköhän tämä tästä ihan hyvin lähde…

Tiistaina väsymys alkoi haihtua ja tilalle tulla lomainnostus. Kävin jopa pulahtamassa pienen mutkan uima-altaassa, mikä tosin oli virhe, sillä vesi oli aivan jäätävän kylmää. Ensimmäiset flunssaoireet ilmaantuivatkin jo samana iltana.

Ruokavalioni kanssa pärjäsin ihan ok, koska all inclusive -buffetissa onneksi on joustovaraa. Respavirkailija järjesti meille tapaamisen kokin kanssa, jotta voimme keskustella siitä mitä voin syödä. Palvelu oli ystävällistä, mutta toki stressasin sitäkin onnettoman englantini vuoksi. Suurin osa tarjolla olevista ruoista sisälsi maitoa tai vähintään saattoi sisältää, joten ruokavalioni koostui koko viikon ranskanperunoista, kanasta, paistetuista kasviksista, hedelmistä, sämpylöistä ja jälkiruokahyytelöstä, jonka väri onneksi vaihteli eri aterioilla. Yhtään jäätelöä en syönyt (kreikassa ei ole maidotonta jäätelöä), kakkubuffetista sain sentään yhtenä iltana yhden vegaanibrownien ja parina aamuna kuivaa vegekuivakakkua. No, linjat kiittää, kun ei tullut ämpättyä ylimääräistä.

Keskiviikko sujui autoretkeilyn merkeissä, vaikka parkkipaikkojen kanssa olikin melkoista haastetta. Emme päässeet lainkaan yhteen kylään, koska yhtään vapaata paikkaa ei ollut. Onneksi löytyi toinen kiva pikkukylä, jossa kiertelimme. Kauniita maisemia ja taloja, kivoja pikkuputiikkeja. Ravintolassa ei ymmärretty maidotonta toivetta, vaan sain leivän juustolla, tottakai. Onneksi olin pakannut kassiin omenaa ja suolakeksiä. Nuhanenäni nuuskutti, mutta pärjäsin.

Torstaina kaatui katastrofi niskaan. Nuorempi poika alkoi aamuyöstä oksentaa rajusti. Mikään ei ole minusta inhottavampaa kuin oksennustauti, sillä en voi mitenkään sietää samassa tilassa olemista oksentavan henkilön kanssa. Haju ja äänet saavat minut itsenikin yökkäämään. Vietin siis loppuyön tyynyn sisällä manaillen sillä aikaa kun mieheni siivosi oksennuksia hotellihuoneen lattialta. Aamulla kävi hotellilääkäri, joka totesi, että meidän täytyy käydä lastenlääkärin luona kylällä. Jee, tutustumista paikalliseen lastenlääkärikeskukseen! Taksikuskin kyydissä oli aavistuksen pelottavaa, mutta lääkäriasemalla palvelu oli loistavaa. Onneksi mukana oli myös miehen siskon miesystävä, joka sentään englantipäällään tajusi vierailusta jotain ja osasi mieheni kanssa selittää tilanteen. Minä nyökyttelin, yesyes, thank you.

Poika sai mahalääkettä ja jäi isin kanssa lepäilemään hotelliin, minä lähdin muun aikuisseurueen kanssa tutustumaan paikallisen kylän shoppailutarjontaan. Oli mukavaa, mutta huolistressipääni ei ihan päässyt nauttimaan täysillä. Onneksi toinen poika sai koko päivän remuta uima-altaalla serkkujen ja papan kanssa.

Takaisin tullessa mieheni ilmoitti, että hänelläkin on huono olo ja maha sekaisin. Huomasin myös, että oma mahanikaan ei ollut ihan kunnossa, vaan nipisteli ja kiemursi. Taudista vai säälistä, ehkä molemmista. Pojan oksentelu onneksi laantui. Yön kieriskelin tuskanhiessä odottaen kuka oksentaa seuraavaksi. Mieheni olo onneksi parani hieman, ja oma mahanikin rauhoittui pikkuhiljaa.

Aloitimme perjantain perinteisesti uima-altaalla, sillä nuorempi poikakin oli taas pirteä ja voimissaan. Ruoka ei maistunut, mutta sentään kukaan ei oksentanut. Lounaan jälkeen lähdimme paikallisbussilla retkelle Iraklioniin, Kreetan pääkaupunkiin, jonne matkaa oli onneksi vain 6km (kukaan ei oksentanut). Shoppailukierros oli antoisa. Kävimme bussikiertoajelun, jossa sielläkään ei kellään tullut huono olo hyvän tuuletuksen vuoksi (ei kattoa). Kuvasimme kauniita maisemia. Iltadiskossa pelasimme jännittävää kahoot! -kamppailua hyvillä pistesijoilla. Tuntui taas lomalta.

Lauantai oli hyvä päivä. Vietimme pitkän tovin vesipuistossa ja niin lapsilla kuin aikuisillakin oli lystiä. Kävimme myös kävelemässä merenrannassa, jossa nuorempi poika keksi itsekseen mukavia leikkejä ranta-aallokossa. Ilma oli juuri sopivan leppoinen (en pidä kovasta helteestä) ja kaikki olivat suht kunnossa. Nenäni turisi vielä, mutta oli jo parempi.

Sunnuntaina (lähtöpäivänä) aamuyöstä mieheni herätti minut sanomalla, että hänellä on hirveän huono olo. Olisi tehnyt mieli mennä parvekkeelle kiljumaan, mutta sen sijaan hain miehelle vettä ja oksennuspusseja, nukuin puolihorteessa loppuyön ja olin satavarma, että vanhempi poikakin alkaa oksentaa juuri kun pitäisi lähteä istumaan lentokoneeseen. Poika ei alkanut, mutta mieheni alkoi. Turhautumiseni sain purettua neljän matkalaukun (erittäin epäjärjestelmälliseen) pakkaamiseen ja omasta paniikista huolimatta sain meidät jotenkin matkaan. Koska olen erityisherkkä, on hirveän vaikeaa katsoa vierestä toisen huonoa oloa, varsinkin kun se toinen on oma tukipilarini ja nyt poissa pelistä. Tunteet ja fiilikset tarttuvat ja olo oli kovin avuton, kun ei voi tehdä mitään. Mietimme, voimmeko ylipäätään lähteä lennolle. Pakko oli. Mieheni haalautui vaivoin bussiin. Onneksi matkassa oli muitakin aikuisia, en tiedä miten olisimme ikinä päässeet kentälle, jos minä olisin ollut yksin vastuussa koko ruljanssista.

Kotimatkalla olo koheni hieman ja loppulento olikin jo aika miellyttävä. Manailin jälleen kerran lentokentän maidotonta valikoimaa, mutta sipsien ja suolakeksien voimalla pääsimme kotiin. Pitseriasta haimme kevyttä pientä iltapalaa.

Oli helpottavaa astua kylmään pakkaseen ja lumituiskuun. Olin jälleen omalla mukavuusalueellani, missä ymmärrän mitä sanotaan ja mitä missäkin lukee. Jääkaapissa odotti maidotonta jugurttia, jonka näkemisestä pääsi melkein itku.

Lomakoomasta selviämiseen meni noin viikko. Olisi tehnyt mieli vain nukkua. Oli taivaallista syödä jääkaapista kaikkea. En tiedä, miten olisin selvinnyt, jos olisi pitänyt palata heti maanantaiaamuna töihin.

Lomasta jäi paljon, no, MUISTOJA. Kaikki eivät ehkä kovin ruusuisia, mutta muistoja kuitenkin, jotka toivottavasti vuosien myötä saavat hieman kultareunusta. Mieheni mukaan emme matkusta enää ikinä ulkomaille, mutta ehkä mieli voi vielä seuraavassa kuudessa vuodessa muuttua. Vähintään siihen saakka keräämme taas uutta lomakassaa ja ehdimme matkustaa monta kertaa Helsinkiin. Kreikkaan emme kuitenkaan enää mene, eiköhän tässä ole ollut Kreikkaa meidän tarpeiksi. Meillä ei taida olla myöskään enää asiaa kreikkalaiseen ravintolaan syömään yhtäkään Souvlaki-varrasta. 

Onneksi jäi myös mukavia muistoja: suolaisen meriveden liplatusta paljailla varpailla, lämmintä tuulta ja aurinkoa heti herätessä parvekkeella, kaupunkien valoja pimeällä merenrannalla, mutkittelevia teitä, palmuja ja erinomaista palvelua. Mukavia hetkiä vesipuistossa ja uima-altaalla, poikien riehakasta tanssia lastendiskossa.

Toki reissusta muistuttaa myös matkamuistot, erityisesti nuoremman pojan niin hirvittävän ihana ja rakas, aitoa kreikkalaista henkeä huokuva (eli kiinalaisen kaupan krääsäosastolta ostettu) matkamuisto-Pikatchu. 😉

t. Laura