Aikuisia ihmisiä

Kuuntelin Reino Nordinin kappaletta Aikuisii ja tästä tietysti sain aikaan mojovan pohdinnan siitä, missä vaiheessa muka tosiaan muutuin ”aikuiseksi?” Vai menikö minulta ehkä joku kohta ohi, sillä en edelleenkään tunne itseäni kovin aikuismaiseksi, vaikka neljäänkymppiin ei ole enää montaa vuotta. Mitä sillä aikuisella oikein edes tarkoitetaan? Ikää vai sitä, että osaa käyttäytyä ”aikuisen” normin mukaisesti? 

Aikuisuuden voi määritellä hyvin monella eri tavalla. Koulutukseeni kuului hyvin monia eri kehityksen ja kasvun teorioita sekä elämänkaaren eri vaiheiden määritelmiä ja kehitystehtäviä, joista en nyt tässä ala sen enempää. Päällimmäisenä mieleeni jäi jostain lukemani (ei-niin-kovin-tieteellinen) määritelmä siitä, että ihminen on aikuinen silloin, kun hän osaa huolehtia omista asioistaan itsenäisesti ja tarvittaessa myös toisten (eli lähinnä lastensa ja muiden kanssaihmisten) asioista.

Ikämääritelmä aikuisuudelle oli sen sijaan hyvinkin häilyvä, sillä esimerkiksi monessa lähteessä parikymppinen oli vielä ”nuori aikuinen”, ja sen jälkeen vasta, about kolmenkympin yläpuolella keikkuva tyyppi saattoi jo lukeutua ”aikuiseksi”. Riippuu siis varmasti hyvin paljon katsantokulmasta: kyllä melko moni parikymppinen osaa huolehtia omista asioistaan itsenäisesti, mutta elämänkaarta tarkasteltuna hän on kuitenkin vielä todella nuori. 18-vuotias on virallisesti määriteltynä aikuinen, mutta käytännössä käsite ”nuori aikuinen” on todellakin kuvaavampi termi. Kouluttautuminen kestää pitkään ja lapsetkin hankitaan nykypäivänä usein vasta kolmenkympin tienoilla, joten ehkä siitäkin syystä tätä ikää voisi pitää jonkinlaisena rajapyykkinä ”aikuisuudelle”. Kypsyminen ja kehittyminen ovat niin yksilöllisiä prosesseja, joten toinen voi kokea olevansa aikuinen jo parikymppisenä, toinen vasta lähempänä neljääkymmentä.

Mielestäni aikuisuus on ennen kaikkea mielentila, eikä mikään ikäjakaumalle sijoitettava numerollinen piste. Nuorena mielsin, että aikuisuus on vastuuta ja itsenäisyyttä, mutta samalla myös hieman kuivaa rutinoitumista ja tiettyihin kaavoihin kangistumista. On koulutus, työ, ehkä lapset ja koti. Onko aikuisuus eräänlaista rutiini-oravanpyörään astumista? Vapaa hengailun aika on ohi, ja on aika ottaa vastuu itsensä ja perheensä elättämisestä, sukupolvien ketjun jatkamisesta ja yhteiskuntakelpoisten yksilöiden kasvattamisesta. Ja asuntolainasta, autolainasta, parisuhteesta, työpaikan ilmapiiristä, naapurisovusta, maapallon pelastamisesta ja muusta yhteisestä hyvästä. Ehkä niistä on aikuisuus tehty? Kokeilujen ja säätämisen aika on ohi, on aika asettua valitsemalleen uralle ja tehdä kaikkensa, että oma ja toisten elämä pysyy raiteillaan.

Kaunista. Mutta tarkoittaako aikuistuminen samalla myös stressaamista, väsymistä, rutinoitumista ja mekaaniseksi robotiksi muuttumista? Täytyy tehdä näin, koska näin vain täytyy tehdä. Ei mitään hajua miksi, mutta niin on aina tehty, niin tee vain sinäkin niin. Täytyy hankkia lapsia, omakoti, auto ja koira. Kotiin skandinaavisen pelkistetty sisustus. On hankittava lapsille sitä, tätä ja tuota, koska naapurillakin on. Laitettava heidät jääkiekkokaukaloon tai jalkapallokentälle, jotta heidän tulevaisuutensa olisi parempi kuin meidän. Raadetaan töissä menemään laput silmillä, koska sillä maksetaan helvetinmoista asuntolainaa. Lasten lapsuusaika livahtaa huomaamatta ohitse, oikeanlainen suoritus on tärkeämpi kuin lapsen kohtaaminen ja näkeminen. Elämästä ei kuulu enää nauttia, vaan sitä täytyy suorittaa. Koska ollaan aikuisia, ja aikuiset tekevät niin. Lapset eivät ajattele elämää sarjana epäonnistumisia, vaan sarjana upeita elämyksiä joista joko sai uusia ystäviä tai pesäpallomailasta päähänsä. Aikuisena sen sijaan on harkittava tekonsa tarkkaan ja ainakin esitettävä tietävänsä mihin on menossa (vaikka oikeasti siitä ei olisi mitään käryä).

Yhteiskunnan pyörimisen kannalta on tietysti suotavaa, että käyttäydymme asiallisesti ja otamme vastuuta teoistamme. Ei täällä voi jokainen pyöriä miten sattuu ja tanssia aamuviiteen, jos pitää mennä aamulla töihin. Tai maata sohvalla, jos työnteko ei maistu. Täytyyhän nyt JOTAIN rakentavaa tehdä. Mutta pitääkö sitä järkevääkään kuitenkaan tehdä niin vakavasti ja jokainen saman muotin mukaan? Vaikka olisi kuinka aikuinen ja vastuullinen, missään opaskirjassa ei ole kielletty silti elämästä ja nauttimasta myös siitä matkasta. Ei ole mitään järkeä suorittaa ja suorittaa, jotta sitten viikonloppuna ja lomalla voi vähän relata. No, viimeistään haudassa. Niin mitä että?

Olen monesti miettinyt, missä kohtaa tapahtuu myös se muutos, ettei lapsi pidäkään enää iloisista väreistä, höpsöistä jutuista ja uteliaasta suhtautumisesta kaikkeen ympärillä olevaan, vaan alkaakin yhtäkkiä rakastaa skandinaavista muotoilua, työpapereita ja ”järkevää” toimintaa? Tunnen olevani melkoinen vastarannankiiski, kun en oikeastaan halua olla ”järkevä” aikuinen, vaan maalata värikkäitä kiviä ja liimata niille silmiä, hyppiä kuralätäköissä ja laulaa lapsen kanssa automatkalla. Minulta meni ehkä ohi se, missä vaiheessa minun olisi pitänyt muuttua. (Kaikkein huolestuttavinta on ehkä se, että myös omilta vanhemmiltani tämä vaihe tuntui menneen myös totaalisesti ohi, ja he ovat toisinaan pahempia höpsöttelijöitä kuin lapseni konsanaan.)

On ehkä vähän hassua olettaa, että kaikki ne ominaisuudet, jotka lapsi on syntyessään saanut (kuten juurikin vaikka herkkyyden) oletetaan muuttuvan jossain kohtaa joksikin toiseksi. Höpöstä levottomasta lapsesta pitää tulla hillitty ja järkevä aikuinen (ei tule) ja ujosta introverttilapsesta työpaikan myyntitykki (ei tule). Temperamenttipiirteet eivät muutu eivätkä kovin monet muutkaan yksilöllisistä ominaisuuksista. Osa muotoutuu ja kehittyy (onneksi) hieman jalompaan muotoon ja pahimmat epäkohdat hioutuvat pois, mutta muutos lapsesta ja nuoresta aikuiseksi ei muuta meidän ominaisuuksiamme miksikään. Olemme aikuisenakin edelleen niitä samoja tyyppejä mitä olimme viisivuotiaina, mutta osaamme ilmaista asioita ehkä hieman tahdikkaammassa muodossa ja tarkistaa, sopiiko se myös kanssaihmisille. Herkkä lapsi on herkkä vielä aikuisenakin, mutta on voinut oppia peittämään sen kuultuaan ettei sitä kannata liikaa näyttää. Herkkyys ei silti ole karannut mihinkään, vaikka ikää on tullut lisää. Se on ehkä (kuten kaikki muutkin ominaisuudet) muuttanut muotoaan, ”jalostunut” ja kehittynyt, mutta silti emme ole valmiita riisumaan suojakuoria sisällämme edelleen asuvan lapsen edestä. Ehkä aikuistuminen on juuri näiden suojakuorien asentamista?

Kuinka paljon meissä on edelleen piilossa kaikkea mitä haluaisimme tuoda esiin, mutta häpeä ja nolatuksi tuleminen estää? Kuinka paljon me edelleen haluttaisiin olla niitä spontaaneja lapsia, tutkia, kokeilla ja höpötellä? Nauraa huonoille vitseille niin että vatsalihaksiin sattuu. Tämä oli arkipäivää yläasteella, mutta ei enää. Kotonakaan ei enää kehtaa tehdä asioita ”väärin”, vaikka kukaan ei olisi edes katsomassa. Säälittävää.

Ehkä perisuomalainen tapa vetää päänsä täyteen heijastelee tätä häpeän kulttuuria. Kun selvinpäin ei voi laulaa karaokea tai puhua syvällisiä, hiprakassa se on ihan sallittua. Ikään kuin se antaisi luvan tehdä jotain, mikä muulloin ei ole luvallista. Olla vähän lapsellinen. Selvinpäin ei voi mennä ja hypätä vesilätäkköön, mutta jos sen tekee humalassa, se on kaikkien mielestä vaan tosi hauskaa. (Minusta asia on oikeastaan juuri päinvastoin.)

Meneekö liikaa aikaa siihen varomiseen ja peittelyyn?

”Ja vaik meil on kaikki hyvin tavallaan,
me toimitaan just niinku opetetaan.
Miks tän pitää olla niin vakavaa?

Kaadetaan nää seinät jotka ympäröivät meidät,
huudetaan: miks meist tuli aikuisii?
Rikotaan tää jää joka meitä estää
elämään täysii.
Miks meist tuli aikuisii?”

Kaija Koo on aivan samoilla linjoilla:

”365 on päiviä sun vuodessa,
joista sä elät täysii enää kolmena.
Et oo enää 25 ja oot tottunu elää kuoressa,
kun mehän ollaan aikuisii,
ei me enää juhlita.

Hei,
tuodaan takas ne hullut päivät

niin kuin ne ei olis koskaan loppuneetkaan.”

(Ja jos aletaan puhua juhlimisesta, luullaan että se tarkoittaa pöydillä tanssimista kosteissa tunnelmissa. Miksei se yhtä hyvin voi tarkoittaa perheen yhteistä hassuttelua niin, että selviää huomenna vielä töihinkin?) 

Koska lapset estävät? Vai luulenko vain että estävät?

Ennen lapsia kävimme usein autoajeluilla. Ajatus oli, että sitten kun meillä on lapsia, laitetaan ne takapenkille, otetaan pillimehua, rusinoita ja potta mukaan. Mutta ei se mennyt niin. Jostain syystä pienenkin ajomatkan suunnittelu tuntui niin työläältä, että vähemmällä vaivalla on varmasti koottu hävittäjäkoneitakin. En olisi ikinä arvannut, että lapsen pakkaaminen jokaiseen käänteeseen on niin vaivalloista. Vauvan kanssa kerhossa käyminen tuntui maratonimatkalta, jonka aikana olisi voinut sattua sen miljoona erilaista tilannetta. Oli varauduttava kaikkeen. Ei ollutkaan niin helppoa heittää vauvaa kärryyn ja lähteä lenkille, vaan oli suunniteltava, varustauduttava ja valmistauduttava. Entä jos tulee pissahätä kesken matkan a) itselle? b) lapselle? Entä jos paita sotkeentuu a) itsellä? b) lapsella? Entä jos kärrystä puhkeaa rengas kesken matkan? Entä jos kolme vaippaa ei riitä, vaan taapero saa jonkin yhtäkkisen niskakakkasotkun aikaiseksi?

Ehkä aikuisuus alkoi siitä hetkestä, kun sain lapsen syliini. Vauva kainalossa tuli myös yhtäkkiä tuska ja huoli koko maailmankaikkeudesta ja siitä jäätävästä vastuusta, jota koen tätä käärylettä kohtaan. Jätänkö hänelle tuhoutuneen maapallon? Selviääkö hän hengissä, jos äiti käy kampaajalla? Entä jos lapsi putoaa vaunuista, kun jätän hänet niihin nukkumaan eteiseen sillä aikaa kun käyn pissalla? Voiko meteoriitti tipahtaa niskaan kesken kärrylenkin? Saako lapseni tarpeeksi virikkeitä? Vai ehkä liikaa? Liian vähän? Ei ihme, jos ei yöllä nukuta, kun koko maailman paino lepää hartioilla.

Pakkaaminen on iän myötä helpottanut, mutta jokainen uloslähtö tulee valmistella: onko kypärä? Onko avain? Onko puhelimessa virtaa? Osaatko soittaa hätänumeroon? Muistatko vaihtaa päiväkodissa lenkkareiden tilalle kumpparit, jos sataa? Muistatko mennä sanomaan tädille, jos tulee hätä?H uolehtiminen ei lopu ikinä. Ehkä se on sitten aikuisuutta. Se stressaaminen. 

En oikeastaan kaipaa nuoruutta sen vuoksi, että olin nuori ja vapaa, vaan siksi että silloin oli sallittua tehdä asioita, jotka eivät enää ole sallittuja. Ajasta-ennen-lapsia (ael) kaipaan eniten sitä, että saattoi yhtäkkiä spontaanisti vaan tehdä jotain. Vaikka olen ollut aina kova huolehtimaan, valmistelemaan ja suunnittelemaan, näin jälkikäteen katsottuna se aika tuntuu melkein vastuuttomalta. Eniten kaipaan aikaa ilman viikkokausien etukäteissuunnittelua ja tuhannen kilon stressiä ihan kaikesta. Ja sitä, ettei haitannut jos teki joskus vähän virheitä. Nyt kyseessä ei ole enää vain minun virheeni, vaan myös lasteni tulevaisuus.

Muistan, miten liimasin parin kaverini 18v -synttärikorttiin kuvan pienestä tiikerinpennusta, joka tavoitteli tassuillaan kärpäsiä. Kuvan alla oli teksti: ”Miksi lapset uskovat keijuihin, mutta ”aikuiset” eivät?” Perään kirjoitin toivotuksen, jossa toivoin, ettet koskaan lakkaisi uskomasta keijuihin, vaikka oletkin nyt virallisesti ”aikuinen.” En tiedä lakkasivatko he, toivon että eivät. Monet ovat lakanneet. Se on kovin surullista. Missä menee se ikä, jolloin voi lakata olemasta höpsö, tekemästä höpsöjä asioita, unelmoimasta ja kuvittelemasta?

Lukioaikoina leivoimme kavereiden kanssa pipareita, kävimme pelaamassa jalkapalloa, vaikka kukaan meistä ei osannut pelata. (Sehän siinä olikin niin hauskaa!) Teimme hiekkakakkuja ja heittelimme rantapalloa, keksimme sketsejä lumihangessa ja nauroimme niin, että pissa meinasi tulla housuun. Mieheni kanssa ajelimme pitkin rantoja, söimme pipareita, pelasimme minigolfia ja kävimme avantouinnilla (mieheni kävi, minä vain kuvasin rannalla). Rakastuin häneen ehkä juuri siksi, että hän oli tarpeeksi "pölijä" minun makuuni. Nykyisin vain äyskin ja tiuskin väärin laitetuista pyykeistä, tekemättömistä kotitöistä, lasten siivosta ja sotkusta, vaikka en halua tehdä niin. Pitäisi muistaa höllätä ja käyttää enemmän energiaa siihen nauramiseen ja pelleilyyn. Omalla kohdallani usein pelkään, että jos päästän homman siihen, se lähtee totaalisesti lapasesta ja sitten kontrolli on menetetty. Vaikka homman ideahan on juuri se, että lähtee välillä kunnolla lapasesta. 

Jos jonkin asian haluan lapseni muistavan minusta, niin sen äkäisen ja väsyneen äidin sijasta haluaisin heidän muistavan minut mieluummin ”höpsönä” äitinä. Haluaisin vielä eläkeiässä olla aivan yhtä kajahtanut kuin omat vanhempani. Kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa! Ei siihen onneksi vielä kukaan ole kuollut, että ostan kirpputoreilta apinoita, nukun kahden ankan kanssa (mieheni lisäksi siis) ja askartelen hamahelmistä sarvivalaita ja norsuja. Voin silti olla ihan pätevä aikuinen.

 

Rentoa, omannäköistä ja ”höpsöä” kevättä!💛💚💜