Lelutornin tähystäjät

DIY on muodikasta! Hektisessä nykymaailmassa kaikenlaisille self help  -omatoimioppaille on valtavasti kysyntää: halutaan nopeita ja helppoja ratkaisuja. Melko moni kirja keskittyy onnellisuuden tavoitteluun tai masennuksen, ahdistuksen ja väsymyksen poistamiseen, mikä jo taloudellisesti ajateltuna on varsin kannattavaa: yhteiskunta säästää kalliita hoitomaksuja (kun tilanne on jo eskaloitunut liian pitkälle) ja yksilö voi säästää sievoisen summan, jos osaa itsekin pyöritellä hieman omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan ilman kalliin terapeutin apua (tai ainakin odotellessa siinä pitkässä jonossa varsinaiseen terapiaan pääsemistä). Jos on yhtään tee-se-itse-miehen tai -naisen vikaa, mikäs siinä, otetaan psyykekin itse haltuun! Heti alkuun: en missään nimessä väitä, että tällainen kirjallisuus olisi terapian tai ammattiavun korvike. Jos kärsii mistä tahansa mielenterveyden ongelmista, kehotan aina hakemaan apua ja tarvittaessa hakeutumaan myös terapiaan tai vähintäänkin juttelemaan...

  Jälleen on koittanut aika etsiä jotain lapselle sopivaa harrastusta. Joka vuosi käymme saman keskustelun: nuorempi poikani ilmoittautuu tempputanssiin ja odottaa into piukeana, millaista ötökkää pääsee tänä vuonna esittämään isolle lavalle. Vanhemmalle pojalle ei kelpaa mikään: ”En halua mihinkään, missä on muita lapsia. En halua, jos äiti ei tule sinne myös. En halua, kun siellä on joku tuntematon opettaja. En halua, kun en osaa sitä. ” Olen joutunut moneen kertaan selittämään, että harrastuksen tarkoitus ei ole osata, vaan nimenomaan opetella kyseistä asiaa, ja että ihmiset tulevat kyllä tutuiksi. Ei käy. Mikään näistä asioista ei kiinnosta niin paljon, että olisi valmis hyppäämään epämukavuusalueelleen. No, ymmärrän kyllä. En oikein usko, että harrastuksen tarkoitus on haastaa ja aiheuttaa epämukavuutta noin ylipäätään. En itsekään pidä ryhmäharrasteista, enkä varsinkaan joukkue-sellaisista. Pidän siitä, että saa tehdä omaa hommaansa rauhassa ilman kontaktia niihin muih...