Lelutornin tähystäjät

Kyllä jokainen introverttikelailija sen tietää. Sen, miltä tuntuu, kun kodinkoneasentaja, nuohooja, pitsalähetti tai vesimittarin lukija ilmoittaa tulevansa joskus kello yhdeksän ja kahden välillä. Puolipäiväinen stressi siis! Jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää on kaikki valmiina. Herätty, käyty suihkussa, katsottu ehjät vaatteet päälle ja hiukset laitettu. Ihan niin kuin ketään oikeasti kiinnostaisi. Mutta koska olen ottanut yllättäen tupsahtaneita remonttimiehiä vastaan myös reikäisissä pöllö-yöhousuissa puolinukuksissa kello kahdeksan, teen vastaanoton todellakin mieluummin päivävaatteet päällä. Remonttimiehiä tuskin kiinnostaa, miltä talon emäntä näyttää aamukahdeksalta, kun se on revitty suoraan sikeimmästä unesta pohtimaan patterien lämpötiloja, mutta minua kiinnostaa. Tämä vuoksi haluan mielelläni täsmällisen saapumisajan, johon ehdin varautua. En ihan hirveästi pidä siitä, että remonttimies seisoo oven takana yllättäen, kun sattui tähän väliin nyt tämmönen sopiva väli ja ol...

  Tarinani on varmaan monille tuttu: mietin kauan, mikä on tuo juttu, joka ei nyt oikein täsmää. En jostain syystä oikein pitänyt sosiaalisista kotkotuksista, koin ne väsyttävinä. Tykkäsin kyllä kavereistani ja heidän kanssaan vietetystä ajasta paljonkin, myös kaikista läheisistä ihmissuhteista tottakai. Mutta kaikki muu tuntui olevan jotenkin tosi teennäistä ja turhaa. Olin ollut aina ujo, mikä lisäsi arkuutta liittyä toisten seuraan, mutta oli jotain muutakin. En vain yksinkertaisesti jaksanut sitä kaikkea, mikä liittyi toisiin ihmisiin. Halusin olla rauhassa ja tehdä omia juttujani oman mieleni mukaan. En jaksanut mitään joukkuepelin sääntöjä enkä isoja ryhmiä, sillä perussääntöjen lisäksi olisi pitänyt tulkita ja analysoida sen sata muuta asiaa siihen päälle. Lisäksi niissä oli liikaa meteliä, liikaa kaikkea. Jatkuvaa ajatusvyöryä, jonka jälkeen oli ihan loppu. Käsitteitä introvertti ja erityisherkkä ei tuolloin ollut vielä esillä. Olivat jossain määrin, mutta eivät niin ...